SUOMEN KUNINGASKUNTA JA HISTORIA

Saagojen  Suomen  ja  Kainuun/ Kvenlandin  kuninkaiden  haudat  Suomessa  ja  Rurikin suvun  suomalaiset  isälinjageenit  vaativat  Pohjolan  historiaparadigman  muutosta

 

2000-luvulla on tullut esiin uutta ja ratkaisevaa tietoa Suomen esihistoriasta. On aika lopettaa tämä voittajien (Suomen valtaajien ruotsien) luoma ja ylläpitämä historiaparadigman toistelu mediassa, kouluissa ja yliopistoissa, jossa Suomen historia alkaa ruotsien tulosta, johon asti Suomi oli muka sivistymätön metsäläisten maa, johon ruotsit toivat kristinuskon, sivistyksen, hallintorakenteet jne.. Tämä opetus on alistanut suomalaiset perinjuurin, tehnyt meistä toisen luokan apurikansan, jonka ”tehtäväoletus” on olla aikojen loppuun asti ikikiitollinen ja henkisesti alamainen näille ”auttajilleen  ja sivistäjilleen”, so. alistajilleen. Siinä on onnistuttukin ihmeteltävän hyvin: 5 -miljoonainen kansa on näihin asti tyytynyt ”käävän osaan” skand.-germaanisen kulttuurin kyljessä jopa niin, että meille tarjotaan identiteetiksikin puoliruotsalaisuutta TV-sarjojen kautta ja maailmankielten osaamiselta resursseja vie lähes turha pakkoruotsi (kaikissa Pohjoismaissa osataan englantia) vain siksi, että koko Suomi kykenisi palvelemaan tätä herrakansan 5%:n jäännettä heidän kielellään. Missään muussa sivistysmaassa ei ole vastaavaa riippakiveä 5%:n vähemmistön takia. Afrikassa, Intiassa ym. siirtomaaisäntien kielet ovat sentään suuria sivistys- ja maailmankieliä.

Uusien löytöjen valossa on suoranaista itsepetosta jatkaa vanhan historiaparadigman toistoa. On hämmentävää kuinka ”nöyriä” yliopistot ja tiedeyhteisömme ovat ko paradigman luojien edessä, kun eivät ole nostaneet edes kunnon keskusteluun, megauutisista puhumattakaan, niitä mullistavia löytöjä ja havaintoja, mitä viime vuosina on tehty. Esimerkkejä:

Vuosina 2003-04 arkeologian prof. emer. Unto Salo (Turku) julkaisi tiedot Orkneyinga-saagan ”Suomen ja Kainuun/ Kvenlandin ylhäisen kuninkaan Torren” haudan (300-l.) sijainnista Laitilassa (Satakunta) ja Egill-saagan Kainuun kuninkaan Faravidin / Kaukomielen haudan (1000-luvulta) todennäköisestä sijainnista Köyliön Saaressa. Torre oli saagan mukaan viidettä polvea Fornjotrin (Muinaisjotuni), Suomen ”peruskuninkaan” dynastiassa. Saagat ym. lähteet luettelevat nimeltä 20-30 Suomen ja/ tai Kainuun kuningasta. Suomessa oli siis omia kuninkaita reilut 1000 vuotta ennen ruotsien invaasiota! Torren pojat Nor (Norja?) ja Gor (Korea?) valtasivat saagan mukaan Norjan ja Norjan ja Tanskan (?) saaria perustaen Norjan sekä Merikuninkaiden dynastiat. Merikuninkaista (Gorista) polveutuivat saagan mukaan Normandian valloittaja Ganger Hrolfr/ Normandian herttua-suku (v. 911-), josta taas polveutui Wilhelm Valloittaja ja hänen dynastiansa Britanniassa (v. 1066 -1154), joka aloitti Windsorin linnan rakentamisen! Norjassa vielä Harald Kaunotukka ja Olavi Pyhä kuuluivat Fornjotrin/ Torren/ Norin sukuun.

Norjan ja Ruotsin historioitsijat ovat 1770-l. asti esittäneet, että saagojen Suomeen ja Kainuuseen liittyvät kuninkaat ovat ”puhtaasti myyttisiä”, kun taas Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan liittyvät niissä mainitut kuninkaat ovat, ainakin osa, historiallisia. Jarl Gallen esitti kuuliaisena skandinaavien saagatutkimukselle Tvärminnen historiasymposiumissa v. 1980, että saagojen Suomen ja Kainuun kuninkaat ovat ”myyttikuninkaita”. Tosi outoja myyttejä, kun ovat jättäneet kivi- ja raudankovia todisteita itsestään jälkimaailmalle!! Suomalaisten olisi aika tutkia itsenäisesti omaa historiaansa, eikä uskoa lapsekkaasti, että valloittajien kertomus on se oikea.

Lisäksi USA:lainen sukututkimusseura Family Tree tutki v. 2006-08 geneettisiä isälinjoja 12 eri sukuhaaraan kuuluvilta Rurikista polveutuvilta 191 mieheltä ja totesi heistä 68%:lla olevan sama isälinja N1c1 kuin yli 60%:lla suomalaismiehistä. Rurikideihin kuuluva historioitsija Tatishtshev (1748) ja tsaaritar Katariina II (historiakirjasessaan 1783) sanoivat Rurikin polveutuneen Suomen muinaiskuninkaista. Katariina II kuului itsekin äidin puolelta Rurikideihin, Tverin ruhtinassukuun – siniveriset tuntevat juurensa!

Kun tällaisia tietoja on tullut 2000-luvulla julki, on kohtuutonta viivytellä niiden megajulkistamista. On vain oikeus ja kohtuus, että kauan alas painetut ja vähätellyt suomalaiset saavat tietää todellisen identiteettinsä, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös huonoksi sanottuun itsetuntoomme: emme ole vain ”kääpä” skandinaavis-germaanisen kulttuurin kyljessä, vaan meillä on ollut ikioma kalevalainen  sankariaikamme 1. vuosituhannella, josta kansanrunostomme kertoo. Nuo runojen nimihahmot ovat supisuomalaisia eivätkä kopioita mistään muualta: heille ei löydy vastaavia esikuvia skandinaavien Eddasta, Viron Kalevipoegista tai muualta. Kansa oli niin varma sankareistaan, että se jaksoi laulaa vielä alistettunakin heistä lähes 1000 vuotta! Ko. sankareihin kansanrunoissa liittyvät paikannimet ovat pääosin Länsi-Suomesta tavattuja (Jouko Vahtola: Kansanrunot ja todellisuus. SKS 1987). He olivat siis etupäässä länsisuomalaisia.

Runojen löytyminen 1800-l. Suomen ja Vienan Karjalasta johtuu siitä, että umpiruotsalainen Turun piispa Isak Rothovius käski v 1646 pappien hävittää kansasta muinaisrunojen lauluperinteen niiden ”pakanallisuuden” takia. Oikea syy oli hävittää Suomen ”kunniallinen historia” ja siihen perustunut kansan oma identiteetti ja itsetunto ja sitoa Suomi yhä lujemmin osaksi Ruotsia myös kulttuurisesti. Porvoon piispa ei yhtynyt Rothoviuksen kulttuuribarbariaan, niinpä runot säilyivät Savo-Karjalassa ja Vienassa. Voi vain kuvitella kuinka paljon tietoa kalevalaissankarien vaiheista katosi, kun runot säilyivät vain kaukana niiden syntysijoilta.

Akateemikko Matti Kuusen mukaan kalevalaisten sankarirunojen perusaines/-motiivit syntyivät 400-800-luvuilla. Ei tarvitse olla ”ruudinkeksijä”, kun huomaa, että tuo aika osuu yksiin saagojen luettelemien Suomen ja Kainuun kuninkaiden kanssa, joista ainakin joku/ joitakin on arkeologisin perustein osoitettu historiallisiksi. Lisäksi Helmer Salmo ja Jorma Leppäaho ovat osoittaneet 1930-40-l. arkeologisten löytöjen valossa, että 500-700-luvuilla Suomi on ollut aseiden ja korujen valmistuksessa itsenäisimmillään. Se sopii hyvin kaleval. sankariajan taustaksi sekä Väinämöis– ja samporunojen syntyajaksi. Ahdin ja Kaukomielen runot nuorempina sijoittunevat viikinkiaikaan, kuten Martti Haaviokin arveli. Saagat, muinaisrunomme, arkeologiset löydöt ja Rurikin suvun isälinja kertovat muusta kuin nyt opetetusta ”mitättömästä Suomen historiasta”.

Äsken uutisoitiin, että kauan tarukuninkaana pidetyn Arthurin linnapalatsin Camelotin rauniot 500 -luvulta ovat löytyneet Luoteis-Cornvallista Tintagelin niemeltä – juuri sieltä, missä ne vanhimpien lähteiden (pappi Geoffreyn teos v. 1133 ja Chretien de Troyesin runo Lancelotista/ Arthurin hovista 1100-l. lopulla) mukaan piti ollakin. Myös taruna pidetyn Troijan sodan yhteydessä Homeroksen mainitsema täysi auringonpimennys on NASA:n tutkimuksissa osoittautunut todella tapahtuneeksi Aigeianmeren alueella v. 1184 eKr.! Kreikan historioitsijat ovat jo jonkin aikaa pitäneet Iliaan ja Odysseian ”myyttejä” Kreikan 1100-1200-lukujen (eKr.) historiaan pohjautuvina, vaikka niissä on mukana paljon fantastista jumalais- ym. taruainesta. Miksi sama ei voisi päteä myös kalevalaisiin ”myytteihin”? Niissäkin on varsinkin Väinämöisen ja Ilmarisen runoissa hurjaa fantasiaa/ myyttiä, mutta arkeologia ja saagat puhuvat sen puolesta, että myös kovaa historiallista ydintä niistä löytyy. Martti Haavio v. 1946 lähtien ja William A. Wilson (Kalevala ja kansallisuusaate, 1985) julistivat, että Kaarle Krohnin v. 1918 lähtien, Jalmari Jaakkolan (1935) ym. muinaisrunojen tulkinta, että niiden taustana on pakanuuden ajan päälliköiden vaiheita, olisi  väärä. Samaa linjaa ovat jatkaneet mm. akateemikko Anna-Leena Siikala ja prof. Seppo Knuuttila. Uusien löytöjen valossa juuri runojen ”pelkkä myyttisyys” onkin se varsinainen myytti.

Tanska on käynnistänyt geenitutkimuksen Normandian herttuan Ganger Hrolfrin/ Rollon läheisen sukulaisen luista, joita on säilytetty jossain Normandian luostarissa. Tulos on kiinnostava: jos luut ovat isälinjaltaan suom. tyyppiä N1c1, se vahvistaisi saagakertomuksen suom. lähtöisistä Norjan merikuninkaista, joista Rollo saagojen mukaan polveutui. Jos taas isälinja olisikin skandinaaveilla yleisintä I1:tä, silloin Fornjotr ja Torre, jonka hauta on Suomessa, olisivat olleet esim. Gotlannin skandinaavista tai puoliskandinaavista (äiti suomalainen?: nimi Fornjotr viittaa suom. jotuneihin) juurta. Kun Rurikin suku on kuitenkin suom. tyyppiä N1c1, se voisi merkitä, että suomalaisittain kaikkein itsenäisimmällä Merovinkiajalla 500-700-l. joku suom. (”Väinöläisen?”) suku syrjäytti Fornjotrin suvun ja Rurik polveutui siitä. Rollon isälinja on kuuma uutinen saagatutkimuksen ja Pohjolan historian kannalta. Sitä odotetaan Tanskassa, entä Suomessa?   

Esille tulleiden uusien tietojen valossa on syytä yrittää tarkentaa kuvaa Fornjotrin suvusta ja ajasta, jolloin he elivät ja toimivat eri puolilla Pohjolaa. Vuonna 2004 julkaistun Johannes Messeniuksen Suomen Riimikronikan lopussa on suomennos: Flateyjarbókiin sisältyvä, Olav Tryggvasonin saagaan kuuluva Hversu Noregr bygdist eli Kuinka Norja asutettiin/ perustettiin, jonka mukaan Fornjotrin suvulla on ollut vielä merkittävämpi asema Pohjolan ja muidenkin (?) kuningassukujen synnyssä kuin tähän asti, lähinnä Orkneysaagan Fundinn Noregriin perustuen on esitetty.

 

             Fornjotrin  suku  ja  kuningas  Torro  Suomen  arkeologisten  löytöjen  valossa

 

Kyseinen katkelma alkaa: ”Nyt kerrotaan todisteet siitä, miten Norja alun alkaen asutettiin; tai miten kuninkaalliset suvut saivat siellä tai muissa maissa alkunsa; tai miksi noita sukuja sanotaan Skjöldungeiksi, Budlungeiksi, Bragningeiksi, Ödlingeiksi,Völsungeiksi tai Niflungeiksi, joista kuninkaalliset suvut ovat lähtöisin. Oli mies nimeltä Fornjotr. Hänellä oli kolme poikaa. Ensimmäinen oli Hler, toinen Loge, kolmas Kare . . . Kare oli Jokullin (= Jäätikkö, Fundinn Noregrissa Froste/ Pakkanen, Kuura, Huurre) isä, joka puolestaan oli kuningas Snaerin isä. Kuningas Snaerin lapset… olivat nämä: Thorri, Fönn, Drifa ja Mjöll. Thorri (Thoron, Torro, Torra, Torre) oli ylhäinen kuningas. Hän hallitsi Gotlantia, Kainuuta (Kvenland) ja Suomea (Finland). Kainuulaiset uhrasivat hänelle. . .keskitalvella. Thorri – kuukausi (tammikuu) sai siitä nimensä.” Thorri edustaa sukuluettelossa viidettä polvea Fornjotrista alkaen.

Netissä on englanninkielinen artikkeli Kvenlandista, jossa Torron yhtenä hallinta-alueena mainittu Gotlanti arvellaan olevan turmeltunut muoto nimestä Jotland eli Jotunien/ Jättiläisten maa. Niin voi olla, sillä Fundinn Noregrissa sanotaan, että Fornjotr hallitsi Jotlandia, jota kutsutaan Finlandiksi ja Kvenlandiksi. Suomi tunnettiin siis jotunien/ jättiläisten maana. Siihen viittaa Fornjotrin nimikin: hän oli suomal. jotuneita eikä Tanskan juutteja, sillä 2007-08 todettu Rurikin suvun isälinja N1c1 viittaa Suomeen (ja polveutumiseen Fornjotrista?), jossa se on yli 60%:lla miehistä, kun Tanskassa sitä on vain 1 %:lla miehistä. Torro hallitsi siis samaa aluetta kuin Fornjotrkin: Suomea ja Kainuuta, ehkä Gotlantiakin? Torron päällikkö-/ kuningashauta Laitilassa ja maantieteell. Torro nimet liittävät hänet Suomeen. Hänen hautansa gotlantilaistyyppiset aseet ym. lienevät mahtimiehen kauempaa tuottamia statustavaroita. Genetiikka ja arkeologia valaisevat ennen mahdottomalta näyttäneitä ja siksi myyttisiksi leimattuja saagatietoja Suomen muinaiskuninkaista.

Tosin vielä eräs selitys on mahdollinen: kun nimet Fornjotr, Hler, Loge, Kare, Froste, Snaer ja Torro ovat skandinaavisia (elleivät ole käännöksiä nimistä Ahti, Lemminkäinen, Puhuri, Pakkanen, Lumi/Niera, Tiera?) ja kun vielä Torro tuotti statustavaroita rikkaasta Gotlannista, oliko se peräti Fornjotrin suvun alkuperämaa? Gotlannin miehet ovat vieläkin 8%:sti suom. isälinjaa N1c1, mitä se olikaan yli 1800 v sitten? Jos Gotlanti oli kieleltään skandinaavistumassa silloin, muuttiko Fornjotr suom. etnoksen pääalueelle, perustaen dynastian? Mielenkiintoinen tapaus.

Kuinka Norja asutettiin -saagakatkelmassa on hämmästyttäviä tietoja. Skjöldunga -saaga kertoo Skjöldungeista, samoin Saxo Grammaticus ja Beowulf -eepos, tosin nimellä Scyldingit, pitäen heitä daanien eli Tanskan kuningashuoneen perustajina. Dynastian perustaja Scyld Scefing oli mereltä tullut löytölapsi (Suomesta tai Norjasta, ei tanskalainen), joka vanhana poistui laivallaan merelle, jääden sille matkalleen. Tapahtumakuvio on hämmästyttävä paralleeli kansanrunojemme kertomille Väinämöisen vaiheille.

Entä Niflungit? Vuonna 2005 julkaistun anglosaksisen muinaisrunon Waldere suomennoksessa ja selityksissä heidät esitetään samoiksi kuin Niebelungit, jonkin pohjoissaksalaisen germaaniheimon hallitsijasuku. Kuinka Norja asutettiin -katkelman mukaan myös Niebelungit ja heidän prinssinsä Siegfried polveutuivat Suomen ja Kainuun kuninkaasta Fornjotrista! Eivätpä ole suomalaistutkijat hyödyntäneet näitä tietoja tai ilotelleet näillä saagojen tarjoamilla näköaloilla, olivatpa ne sitten ”todistettavissa” tai eivät. Völsunga -saaga kertoo Völsungien vaiheista. Se sisältää osin samoja aiheita ja henkilöitä  kuin Niebelungein laulu, eli siinä on sekä pohjois- että etelägermaaneille yhteistä varhaishistoriaa ja myyttiaineistoa. Samaa aineistoa on vielä Eddan  sankarirunoissakin, joiden suomentaja Aale Tynni sanoo Edda – tutkijoihin vedoten osan runojen sisällöstä palautuvan kansainvaellus- ja merovingiaikaan, koska  runoissa ja saagassa mainitaan mm. Attila, Eormanrik (Hermannarik) 300-400 -luvuilta ja Sigurdr – Siegfried 500 -luvulta.

Mikä aika voisi olla kyseessä Fornjotrin ja hänen lähimpien seuraajiensa osalta? Hätkähdyttävän tiedon saamme Torrosta, ”joka hallitsi Jotlandia, jota kutsutaan Suomeksi ja Kainuuksi”. Unto Salo on tutkinut Torra/ Torre -nimeen liittyviä mielenkiintoisia löytöjä Suomesta. Tammelan Torro –  paikannimiryppään (Torron kylä, harju, suo) sekä Janakkalan Torronsuon lisäksi on kaksi kiintoisaa kohdetta. Sastamalan historia 1:ssa (2004) s. 216-219 sekä teoksessa ”Ajan ammoisen oloista” (SKS 2008) Salo esittelee ne molemmat.

Laitilan Soukaisissa tutkittiin 1950 -luvulla paasiarkkuhautausta, joka oli tyypiltään gotlantilainen. Siitä löytyi mm. reininmaalaisiksi arvioidut lasinen juomasarvi ja Hemmoor-pronssisanko, hieno miekka ja sen hopeoitu tuppi sekä kaksi keihäänkärkeä. Hauta ajoitettiin 300-luvun loppupuolelle. Sitä pidetään yleisesti päällikköhautana. Sitten itse asia: melko lähellä hautaa on vieläkin olemassa Torren lähde, Torrenjoki/-oja ja roomalaisaikaisen merenlahden ranta. Kauempana Kalannin suunnassa on myös Torren kylä. Torre oli saagan mukaan Kainuun kuningas, jonka poika Norr lähti isänsä luota Kainuusta (Kvenland) Norjaan. Kun Torren hauta on Laitilassa, vahvistaa se Kustaa Vilkunan ja Unto Salon esityksiä, että Kainuu on ollut alun perin Satakunnan –  Kalannin alueella ja laajentunut sitten Pohjanmaalle, Pohj.-Ruotsiin jne.. Torren kulttuuriyhteydet Gotlantiin selittyvät luontevasti sillä, että se on ollut alkuaan itämerensuomalaisten asuttama saari (vieläkin suomal. N1c1:n osuus 8%) ja huomattava kauppapaikka, jossa selviytyi varmaan vielä 300-luvulla mainiosti suomenkielellä! Prof. Jouko Vahtola pitää Gotlantia juuri sinä Kalevalan Saarena, jonne Lemminkäinen/ Kaukomieli pakeni Suomesta tekosiaan.

Vammalan Roismalassa on tutkittu 1980 – luvulla hauta, joka muistuttaa Soukaisten hautaa ja on myös gotlantilaistyyppinen. Siitä löytyi mm. koristeltu miekka ja keihäänkärkiä ja sekin on  300 – luvun jälkipuolelle ajoitettu. Salo pitää sitäkin päällikköhautana. Haudan läheisyydessä on ikivanha  maatila (ehkä  300–luvulta?) nimeltä Torra. Salo esittää, että Torra / Torre -niminen mahtisuku on jättänyt nimensä niin Kalannin – Laitilan alueelle kuin Roismalaankin (+ Tammelan ja Janakkalan maantieteelliset nimet).

Saagan Torro, Suomen ja Kainuun (= Varsinais-Suomen ja Satakunnan – Pohjanmaan) eli Jotlandin kuningas, näyttää saavan arkeologian ja maantieteen kautta todellisuuspohjan Suomessa. Fornjotrin suku ei siis ole pelkkä myyttinen suku, niin kuin pitkään on selitelty. Jos Torro oli todellinen ylimys  300 -luvulla tai jos heitä oli useampiakin, niin miksi eivät olisi olleet sukuluettelon monet muutkin henkilöt? Skandinaavit ovat Snorresta lähtien nostaneet Pohjolan peruskuningassuvuksi Ynglingit, mutta onko se uskottavampi sukupuu? Se lähtee liikkeelle Odinista ym. skandinaavien ”jumalista”. Fornjotrista taas saaga sanoo: Oli mies nimeltä Fornjotr. Siinä ei liikuta myyttien maailmassa, kuten Torroon liittyvät arkeologiset ja maantieteelliset argumentit sekä saagan ja muinaisrunojen toisiaan vastaavat nimet osoittavat: eivät rahvaan nimet lennä Islantiin kuningasluetteloon.

Torro näyttää siis olleen mahtimies Suomessa  300 -luvulla. Hän eli saagan mukaan viidennessä polvessa Fornjotrin jälkeen. Tällöin itse Fornjotr olisi elänyt 100 -luvun lopulla ja 200 -luvulla. Siihen aikaan ei germaaneillakaan ollut vielä heimopäälliköitä kummempia hallitsijoita. Ruotsissa Vanhan Uppsalan kuningashautakummut ovat 500 -luvulta ja Vendelin haudat 600-700 –luvuilta (joiden esineistöä eräs ruotsalaistutkija sanoo tyypiltään suomalaiseksi! Oliko sielläkin suomalaisia hallitsijoita?). Ruotsissakaan ei ole näitä vanhempia saagakuninkaiden hautoja.

Tanskan Scyldingit ajoittunevat kansainvaellus-, merovingi- ja viikinkiaikoihin (400-1000-1100-l.). Mutta Suomen Torro/ Torre -hautojen ajoitus palauttaa Fornjotrin peräti 100-200-luvuille ja saagan mukaan Norjan valloittajan ja sinne dynastian perustaneen Norrin, Torron pojan, 300-400-luvuille. Silloin on hyvinkin voinut olla eräiden Skandinavian dynastioiden alkuaika, perustajinaan Torron pojat Nor ja Gor ja myös Fornjotrista polveutunut (?) Scyld Scefing. Erään tiedon mukaan Tanskan kuninkuus perustettiin Norjasta käsin, jolloin Scyld Scefing voisi olla joko Norin tai Gorin (Norjan Merikuninkaiden vallan perustajan) tai Fornjotrin pojan Logen jälkeläinen, joka Fundinn Noregrin mukaan perusti dynastian Ruijaan ja Haalogalandiin (Logeland/ Logemaa; 200-luvulla?). Sekin on saagan mukaan mahdollista, että Scyld polveutui Fornjotrin pojasta Hleristä, joka muutti Tanskaan ja perusti dynastian valtaamalleen Hlerseyn (Laesö) saarelle (200-l.?).

Näin varhaisia ajoituksia puoltaa ruotsalaiskuninkaista kertova Ynglinga saaga. Se kertoo Uppsalan ödiä hallinneesta Vanlandesta, joka edusti 4. polvea Ynglingejä, Yngve Frejn jälkeläisiä. Ruotsal. tutkija Birger Nerman esitti, että Vanlande hallitsi 200-l. alussa ja oli 1. historiallisena pidettävä Svithjodin kuningas; Dillström: Kalevala ja meri, s. 136. Saagan mukaan hän asui talven Suomessa Snaer Vanhan (Vanha Lumi) luona ja otti vaimokseen tämän tyttären Drifvan eli Viluttaren. Snaer Vanha taas esitetään Fundinn Noregrissa Suomen ja Kainuun kuninkaaksi ja Torron isäksi (tuskinpa Uppsala –kuningas olisi Suomessa talonpojan luona viipynyt ja ottanut tämän tytärtä vaimokseen). Laitilan Torren haudan ajoitus tarkentaa Snaerin ja Vanlanden hallitusajat 300-luvun puoliväliin, eikä 200-luvulle. Kun Snaer oli 4. polvi Fornjotrista ja Vanlande 4. polvi Yngve Frejstä, on kahden Pohjolan peruskuningassuvun alku suunnilleen samanaikainen. Dillström esittää kansanrunojemme erään häärunon voineen tulla sepitetyksi juuri Vanlanden ja Drifvan Suomessa pidettyihin häihin, koska siinä esiintyy sulhasena ”teutamoinen”. Muinaisskandinaavin thiodann (joukonjohtaja) ja thiod-konungr, jota käytettiin Uppsalan ylikuninkaasta sekä gootinkielen thiudans, joka merkitsee suurkuningasta, lienevät suomen teutamoisen taustana.

Myös Vanlanden poika Visbur otti vaimon Suomesta ja samoin Agne Dagin poika, joka edusti 6. polvea Vanlandesta saagan mukaan (500-l. alkupuoli?). Eivät nämä pelkkiä myyttejä/ satuja ole, sillä kansanrunoissamme kuvataan ehkä juuri Agnea: Päivän (Dag) poika Valkeainen – ja hänen sotaan lähtöään. Agne teki sotaretken Suomeen, voitti suomalaisten päällikön/kuninkaan Frosten (Pakkanen, eri Froste kuin kansanrunojen Pakkanen Puhurin poika, joka oli Froste Karen = puhuri, tuulenpuuska – poika, joka oli 3. polvi Fornjotrista) ja vei Frosten tyttären Skjalvin, tämän veljen Logen, jota saaga vielä erikseen sanoo suurisyntyiseksi eli kuninkaan pojaksi sekä muita vankeja ja suuren sotasaaliin Ruotsiin. Mutta Agnen ja Skjalvin häitä vietettäessä Tukholman seudulla kävikin niin, että Skjalv ja muut suomalaiset surmasivat päihtyneen Agnen, valtasivat svealaisten laivoja ja pakenivat takaisin Suomeen. Että sellaisetkin teutamois-häät vietettiin.

Mikä mies oli siis Fornjotr ? Mistä hän oli lähtöisin? Oliko hän saagoissa myös Jotlandina tunnetun Suomen jotuneita/ jättiläisiä? Ruotsalainen historioitsija Geijer (1800–l.) piti jotuneita suomalaisina (Julku: Kvenland – Kainuunmaa, s.19).  Ynglingasaaga mainitsee suomal. Östen Gylfin nousseen Svithjodin kuninkaaksi, mutta ei ole tietoa kuinka kauan hänen sukunsa hallitsi. Kuten Ynglingien Suomesta haetut vaimot, samoin Östen Gylfin täytyi olla Fornjotrin kuningassukua – ei kai suom. talonpoikaa kutsuttu sveain kuninkaaksi!?  

Koska saagat on kirjoitettu Norjan ja Islannin historian selitystä ajatellen, Orkneysaagassa Suomen ja Kainuun kuninkaita esitetään vain viisi polvea, nim. Fornjotrista Torreen, joiden historiallisuuden puolesta puhuu paitsi Torren hauta Laitilassa, myös muinaisrunoissamme mainitut merkkihenkilöt Pakkanen Puhurin poika, jotka ovat samassa järjestyksessä, isä ja poika, kuin saagan Suomen ja Kainuun kuninkaat Froste (Pakkanen) Karen (tuulenpuuska/ Puhuri) poika. Kun Torren pojat Norr ja Gorr perustivat dynastiat Norjaan ja saarille, saaga seuraa sitten vain heidän sukuvaiheitaan siellä ehkä 400-l. alusta lähtien (?), eikä kerro Fornjotrin suvun jatkovaiheista Suomessa. Arkeologistakin evidenssiä Norrin ja Gorrin Norjan valtaukselle on: Keski-Norjan arkeol. aineisto viittaa vahvoihin yhteyksiin Suomeen/ Etelä-Pohjanmaalle kansainvaellusten aikana ja Merovingiajan alkupuolella, 400-600-l., Messenius 1988, s. 167. Norr valtasi aluksi Tröndelagin. Tie sinne meni Helsinglandin kautta, jossa ikivanhan suom. asutuksen/ vaikutuksen merkkinä on ruotsal. annaaleissa oleva tieto siellä vielä v. 1314 käytössä olleesta suomalaisesta verotusmallista!

Mutta 400-1100-l.:n Suomen ja Kainuun kuninkaista on vain hajatietoja Saxolla, eri saagoissa sekä muinaisrunoissamme. Heistä on mainittu Thengill, Kuso, Faravid, Rostjof, Loge, Matul, Sumbli, Ahti, Aude Rikas ym.  Muinaisrunojemme Ehtoo – Ehtaro voi olla sama kuin Saxon mainitsema Egther Fynnensis ja vielä sama kuin Beowulf runoelmassa mainittu, gööttien hoviin kotivävyksi mennyt Beowulfin isä Ecgtheow/ Ehtoo. Siihen viittaa paitsi em. nimien samankaltaisuus, myös se, että Beowulfin kuollessa hänellä oli vierellään arvokas perintöesine – ealdsword  etonisc/ ikimiekka jotunien. Miksei joku gööttien arvomiekka? Suomi on saagoissa myös Jotland, jotunien maa. Suom. ylimyssuvun perintömiekka (kalevanmiekka?) 500-l. Beowulfilla, joka oli n. 7-vuotias Egtherin muuttaessa hoviin (Saxo) ja syntynyt siis Suomessa. Eepoksen mukaan Egther oli Waegmundingas /Waegmund sukua, äänneasu Wäimund (kansanrunojen Osmo/Osmoisen skand. vastine Osmund). Näyttää siltä, että hän oli Väinämöisen sukua! Väinöläinen mainitaan hist. lähteissä sukunimenä vielä 1400-l. Maskussa Turun lähellä. Ylimyssukujen nimet ovat pitkäikäisiä. Tuskinpa kotivävyksi gööttien hoviin on kelvannutkaan muu kuin ylimys, kalevanpoika.

Anglosaksinen Widsith (600-l.) tietää, että Caelic (Kaleva!?) hallitsi suomalaisia (Finnum). On  pöyristyttävää, että jotkut vääntävät Caelicin ”saamelaisten hallitsijaksi”, mikä on pohjanoteeraus suomalaisten vähättelyssä!! Että mieluummin nomadisaamelaisillakin ollut omia hallitsijoita kuin suomalaisilla! Eddassa kerrotaan, että sveain kuninkaan palvelukseen tullut mestariseppä Völundr oli Finnakonungrin poika – ilmeisesti jonkun suom. kuninkaan poika, eikä saamelaisprinssi, jota vähättelijät esittävät: meillä oli Seppo Ilmarinen, mutta kukas seppä olikaan saamelaisilla? Ahti Saarelaisesta muinaisrunoissa sanotaan:”Armas Ahti Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas”. Lieneekö Saari ollut Gotlanti, Ahvenanmaa vai joku muu?

Kun sveain kuningas Agne Dagin poika (Päivän poika) teki sotaretken Suomeen ehkä 500-l. alussa, oli suomalaisten päällikkönä/ kuninkaana Froste/ Pakkanen. Muinaisrunomme tuntevat Pakkasen Puhurin pojan (Froste Karen poika) ohella toisenkin Pakkasen: Pakkanen Näsärvän poika. Näihin on lisättävä vielä kaksi historiallista merkintää kaukaa, jotka ovat yli 1000 v aikajänteellä toisistaan: Tacituksen Germaniassa (98 jKr) lukee, että sveain itäpuolella asuvilla sithoneilla (Julku: Suomen rannikoiden suomalaisia, sillä Baltian aesthit on kuvattu jo aiemmin ja sithonien jälkeen viimeisenä kuvataan köyhiä, keräilyasteella olleita fennejä, sisämaan saamelaisia) on samanlainen yhteiskunta kuin sveoilla, mutta sithoneja hallitsi silloin nainen, Pohjan Akka? Toinen tieto on islamil. oppinut Al Idrisiltä Sisiliasta v 1154, jonka Ruijan/ P-Norjan kartassa on selitys: ”Suomen kuninkaalla on alueita ja viljelyksiä tällä Norjan saarennolla” (Messenius 1988, s. 168-169).

Kun tietoja Suomen kuninkaista on islantilaisissa saagoissa, Eddassa, Rooman, Arabian, Britannian, Venäjän ja Tanskan (Saxo) historiamerkinnöissä yli 1000 vuoden ajalta, ei vaikuta uskottavalta, että kyse olisi Euroopan kansojen ”salaliitosta” esitellä suomal. hallitsijoita, joita ei oikeasti olisi ollut edes olemassa!! Ketä sellainen suomalaisten ”arvonylennys” olisi palvellut? Kyse on myöhemmästä ”salaliitosta”, jolla ruotsit ovat mitätöineet hajallaan olevat tiedot 850-1650 v. takaisesta kalevalais. sankariajasta. Niitä on eri puolilla niin paljon, ettei kyse voi olla virheistä. Esihistoriaamme on aika tutkia ilman ruotsien suomalaisia vähätteleviä, tarkoitushakuisesti Ruotsin merkitystä ylikorostavia silmälaseja. Milloin historiamme uudelleen arviointi alkaa?

Masentavan kuvan tiedeyhteisön tilasta antavat kolme äsken ilmestynyttä julkaisua. Vuoden 2015 Tiedekirja (!), Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia; Joonas Ahola et al.: Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland, 2014 ja Georg Haggrén et al.: Muinaisuutemme jäljet, 2015. Mikään noista teoksista ei edes mainitse uusia tiedepommeja: Venäjän perustajan Rurikin suvun todettua (2007) suom. tyypin isälinjaa N1c1 tai Unto Salon v. 2004 paikantamaa saagojen kuningas Torren hautaa Laitilassa, jotka tulevat mullistamaan Suomen historiaparadigman. Sami Raninen ja Anna Wessman torjuvat muita Salon tutkimustuloksia vedoten ainoastaan Georg Haggrénin ”kritiikkiin” niistä, mutta eivät edes mainitse Torren hautalöytöä!! Tätäkö on suom. tutkimus? Se paljastaa raa´an totuuden: ruotsit vartioivat ja määräävät yhä Suomen hist. kirjoitusta! He eivät salli muutosta esitykseen itsestään ”Suomen sivistäjinä”, jossa Suomella ei ole kalevalaista sankariaikaa ja että kaikesta kulttuurista saamme kiittää noita ruotseja! Milloin tuon valheen napanuora katkotaan!?

 

Kylfingaland  eli  Kolbjagien – Nuijamiesten – Kainulaisten – Kalevaisten  maa

 

Lisätieto myös kylfingeistä: Erään novgorodilaislähteen mukaan kylfingit käyttivät uisko-nimisiä jokiveneitä kulkiessaan Gardariken/ Kylfingalandin jokireittejä. Tämä on tärkeä lisävahvistus näkemykselle, että kylfingit olivat suomalaisia / kveenejä – kainulaisia (jotka olivat alkuaan ehkä oma heimonsa itämerensuomalaisia tai varhain Lounais- Suomesta ja Satakunnasta Pohjanmaalle sekä Pohjanlahden länsipuolelle Roslageniin, Helsinglantiin, Länsi-Pohjaan, Tornion Lappiin ja Ruijaan asti muuttaneita) ja että alkuperäinen Kylfingaland / Gardarike oli suomalainen valta, ennen kuin slaavit tunkeutuivat tälle myöhemmin Venäjänä tunnetulle alueelle 800-900 -luvuilta lähtien. Vanhoissa kartoissa onkin Pohjois-Venäjän kohdalla nimi Kiaenogard (Kwenugard, Kyösti Julku: Kvenland, s. 14) tai Rurima, Rurikin maa (kartta Italian Parman herttuall. kirjastossa 1300-l.:lta) sekä Kiovan nimi viikinkiajalla Könugard = Kwenugard = Kainuunkartano /-linna. Kylfingaland on ollut juuri sillä alueella, jossa Valeri Patrushevin mukaan on vallinnut varsin yhtenäinen arkeol. kulttuuri Suomesta, Liivinmaalta, Virosta – ja myös Ruotsin itärannikolta Roslagenista Uumajan tienoille (!) – aina Volgan mutkaan saakka kautta suomalaiskansojen myöhäisellä pronssikaudella (1100-500-l. eKr.) sekä varhaisella rautakaudella (kartat sivuilla 74 ja 90 teoksessa Patrushev: The Early History of the Finno – Ugric Peoples of  European Russia, Oulu  2000).

Patrushev sanoo tuota kautta suomensukuisen suuretnoksen ajaksi – nuo kansat ymmärsivät vielä kielellisesti toisiaan tuona aikana. Tässä on lisäksi huomioitava, että juuri pronssikaudella arvellaan suomenkielessä tulleen käyttöön sanat kuningas ja ruhtinas: ko. sanoille oli luonnollinen tarve, kun suuretnos ja sen ”taigaimperiumi” tarvitsi johtajansa ja päällikkönsä sekä asianmukaiset nimitykset heille. Lisäksi on ollut myös tietty ylimysluokka: kalevanpojat ( = kylfingit = kolbjagit – kalvjagit – kalevjagit ), jotka sekä käsitteenä että siten myös yhteiskuntaluokkana, joka synnytti tuon käsitteen (nimen) tarpeen, Aulis Oja on osoittanut (1969) palautuvan kantasuomalaiseen aikaan, eli jonnekin  1000 – 0  eKr.  Tuo suomalaisvalta on jonkinasteisena säilynyt aina varjagien ja venäläisten tuloon saakka. Siihen viittaavat vahvasti Kveeni -nimet ja maininnat kylfingeistä/ kolbjageista viikinki- ja ristiretkiajan Venäjällä / Gardarikessa / Kylfingalandissa.

Samoin arkeologia osoittaa, että Suomesta ja Virosta on ollut kautta koko esihistorian vilkkaat kauppayhteydet jokireittejä pitkin noihin Venäjän alueella eläviin sukulaiskansoihin. Viron kielessä Venäjän nimi on vieläkin Venemaa, siis Vene-maa! Nimi on selvästikin muisto ”vanhoilta hyviltä ajoilta”. Volgan latva-alueiden suomensukuisten merjalaisten, metsheroiden ja muromalaisten alue, melko lähellä itämerensuomalaisalueita, on ollut Mesoliittiselta ajalta saakka suomalaiskansojen väestöllinen ja kulttuurinen innovaatio- ja ekspansiokeskus 6000-8000 vuotta: Butovon, Ljalovon, Volosovon ja Djakovon kulttuurit (Pauli Saukkonen: Suomalais – Ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma, Helsinki 2006, Christian Carpelan: Ennen, muinoin, 2002). Se sai väestönsä osin samoista myöhäispaleoliittisista kulttuurikeskuksista (Puolan Svidri, Dnepr – Desna, Donin Kostenki) kuin Baltian, Suomen ja Karjalan alkuasutuksen Kunda – kulttuuri, joka oli peräisin Svidristä ja Desnasta, osin ehkä idempääkin.

Näin itämerensuomalaisten kansojen ja Volgan latvan kansojen sekä kielellinen että geneettinen alkusukulaisuus on ilmeinen. Lisäksi Ylä – Volgalta lähti tuhansien vuosien ajan kulttuuri-, väestö- ym. vaikutuksia ei vain Baltiaan, Karjalaan ja Suomeen, vaan myös Volgan mutkaan, Kamalle sekä Uralille asti. Suomensukuisten kansojen kantakieli ei ole ollutkaan kantaurali, vaan kantaylävolga tai kantamerja. Itämerensuomalaisten lähin sukulaiskansa maantieteellisesti oli juuri merjalaiset. Kielimiesten mukaan suomessa on hyvin lähellä kantauralia olevia piirteitä. Tietysti, jos kantakieli olisikin kantamerja, virolaisten ja vepsäläisten jälkeen lähimmän sukukansamme kieli. On vahinko että slaavilaisekspansio tuhosi ja assimiloi merjalaiset niin, että heidän kielensä katosi. Jos merja olisi vielä elävä kieli, niin suomalaiskansojen ja kielten sukupuu näyttäisi varmaan kovin erilaiselta kuin millaisena sitä nyt esitellään.

Suomi ja Karjala eivät kuitenkaan olleet kivikaudellakaan vain periferiaa ja vastaanottajia Merjan Volosovo-kulttuuriin nähden. Arkeologi Ville Luho esitti jo 1940-60-l. ja häntä ovat tukeneet 1990 -l. mm. Unto Salo ja Kyösti Julku, että ns. tyypillinen kampakeraaminen kulttuuri syntyi ja kehittyi Karjalan Kannaksella ja sen ympäristössä (n. 4200 eKr. -), josta se levisi koko suomal.-ugrilaisten kansojen alueelle, ollen siis erittäin voimakas innovaatiolähde. Tämä poistaisi myös sen oletuksen, että suomalaiset olisivat tulleet Suomeen varsinaiskampakeraamisen kulttuuri- ja väestöliikkeen myötä jostain Volgalta tai sen mutkasta. Unto Salo on esittänyt, että suomalaiset olivat Karjalassa nimeämässä Vuoksen virran jo sen syntyessä, kun Saimaan vedet mursivat Salpausselän Imatran kohdalla yli 5000 vuotta sitten – syntyi vuolas virta, jolla ei tunneta muuta kuin suomalainen nimi. Pekka Sammallahti on esittänyt, että Simpele-nimen Karjalassa antoivat suomalaiset sen jälkeen, kun varhaiskantasuomi jakaantui kantasuomeksi ja kantasaameksi (3500-4500 v. sitten), sillä saame jatkoi t-linjalla: he olisivat puhuneet Timpeleestä.

Kivikauden lopulla ja pronssikaudella tuo Ylä – Volgan keskus joutui voimakkaaseen muutokseen balttilaisekspansion pyörteissä ja Kama –joen varrelle syntyi toinen voimakas keskus, suomalais-permiläinen pronssikulttuuri. Siitä tuli voimakkaita kulttuurisia ja geneettisiä vaikutuksia Suomeen ja Karjalaan, niin että suomalaisissa on aimo annos Kaman ja Uralin permiläiskansojen vaikutusta: geneettinen isälinja haploryhmä N1c1 esiintyy n. 60%:lla suomalaismiehistä (Savossa jopa 71-79% :lla), kun sitä on Kaman udmurteilla 67%:lla miehistä ja Volgan suomalaiskansoilla, balteilla (he lienevät kielenvaihdon kokeneita entisiä itämerensuomalaisia) ja saamelaisilla 20-47%:n verran, mutta Ruotsin ja Norjan kveenialueilla jopa 53-62%:lla: alue on alkuperäisesti suomal.-saamelaista (Kalevi Wiik: Mistä suomalaiset ovat tulleet?, 2007, s. 71).

Tosin Kaman ja Uralin geeni-impulssioletus Suomeen päin joutuu uuteen valoon jos Merja olisikin alkuaan ollut suomalaiskansojen korkeimman N1c1 –frekvenssin alue, kuten se oli vuosituhansia niiden tärkein innovaatiokeskus, josta vaikutukset levisivät muihin suomalaiskansoihin. Moskovan ympäristössä tuo frekvenssi on vieläkin 11-12%, mutta heti Volgan pohjoispuolella Okan haaran ja Rybinskin tekojärven välillä eli entisen Merjan koillisosassa 48% ja pohjoisessa Vienajoen varrella jopa 50% (Wiik, s. 59, 70)! Merjalaisia ei siis kokonaan hävitetty, vaan Moskovan seudulla heitä on assimiloituneina yhä yllättävän paljon, vaikka aluetta on slaavilaistettu 900 vuotta!! 48% eli puolet  vielä merjalaista isälinjaa alueen pohjoisessa periferiassa kertoo siitä, että kyse oli elinvoimaisesta ja suuresta sukukansasta, josta osa varmaan vetäytyi pohjoiseen slaavien tieltä. Ukrainan presidentti Jushtshenko osui osittain oikeaan piikitellessään venäläisiä, että he eivät ole oikeita slaaveja, vaan puoleksi (se on liioittelua) suom.-ugrilaista sekakansaa. – Merja oli maantieteellisestikin keskellä suom. kansojen aluetta, niinpä se on voinut olla paitsi tärkein innovaatiokeskus myös keskeinen ns. uralilaisen kielikunnan kehityksen kannalta ja väkirikkaimpana suom. kansana ehkä tärkein N1c1 isälinjan lähde. Suomen ja Karjalan kehitykselle on ollut tärkeää, että keskeisin ja edistynein suom. kansa on ollut maantieteellisesti ja kielellisesti niin lähellä meitä.

Pronssikaudesta lähtien on Länsi-Suomeen tullut myös skandinaavisia kulttuurisia ja geneettisiä (?) impulsseja, niin että esim. ruotsalaismiehistä 48%:lla esiintyvä haploryhmä I on isälinjana noin 40%:lla miehistä Länsi-Suomessa, mutta vain 19%:lla Itä-Suomessa (Saukkonen, Wiik). Suomen pioneeriasuttajien todennäköinen (Kundasta tullut) isälinja R1a (7%:lla) on jäänyt kaakon ja lännen pronssikautisten geenivirtojen alle. Myös Merjan keskus, yhteydessä muiden suom. kansojen kanssa säilyi vahvana tekijänä pronssi- ja rautakauden säteillen vaikutuksia Suomeen, Karjalaan ja Baltiaan kansainvaelluksiin asti. Vasta venäläisekspansio 1100-luvulla sammutti sen: he perustivat v. 1147 keskelle Merjaa Moskovan, kuten olivat vallanneet 800-900-luvuilla itämerensuomalais-merjalais-varjagilais-kveeniläis-kainulaisen Holmgardin/ Rjurikovo Gorodishtshen/ Novgorodin-Uudenlinnan ja perustivat v. 1703 Pietarin keskelle Inkeriä – jota pidettiin verukkeena Karjalan anastukselle 1939-44, Leningradin turvallisuuden takia! Näin he harkituilla strategisilla iskuilla hajottivat suomalaiskansojen vuosituhantisen yhteyden tuhoten sekä assimiloiden sen keskeisten kansojen ydinalueet niin että vain rippeet vailla keskusaluetta jäivät toisistaan erillään muistelemaan (Suomen kansanrunot!) mennyttä suuruutta ja ”kulta-aikaa”.

Näyttää siltä, että 400-800-l. tapahtui suomalaisten nousu tuon ehkä jo hiipuvan päällikkökunta-tasoisen ”taigaimperiumin” johtoon, ennen slaavien ja varjagien tuloa alueelle. Niinhän rovasti Juhana Cajanus sanoi v. 1674 kansanrunojen myöhemmin hävinneisiin säkeisiin vedoten: ”Suomen kuningas on Kalevan poikien keralla kukistanut valtaansa koko Venäjän (Venemaan)”. Vielä Ruotsi-Suomen kuninkaan Kaarle IX:n aikana 1600-l. alussa on Vienanmeren länsi- ja etelärannan nimenä ollut Suur-Suomen ranta (Dillström, s. 189). Jos tämä suomalaisvalta oli hiipumassa 800-l. alkaneen slaavilaispaineen takia, Rurik huomasi tilaisuuden pyrkiä sen johtoon ja onnistuikin, kun Ilmajärvellä vielä enemmistönä olleet suomalaisheimot hyväksyivät mieluummin tämän juuriltaan suomalaisen päällikön ruhtinaakseen kuin kasvavan slaavilaispaineen alla kenties jo tyrkylle tulleita slaavijohtajia. Niinköhän siinä kävi? Suomalaisten ”ryssänpelko” olisi silloin hyvin vanhaa perua.

Suomen mahtiaikaa 400-800-l. tukee saagojenkin tieto, että kuningas Torron pojat alkoivat levittää maamme mahtia Pohjoismaihin, Torron haudan ajoituksen perusteella 300-l. loppupuolella. Miksei sama voinut tapahtua myöhemmin myös Venemaan/ Gardariken sukulaiskansojen suunnalla? Matti Kuusi osui oikeaan (1960-l.) sijoittaessaan kalevalaisten sankarirunojen syntyajan 400-800-luvuille, sillä silloin sankariaika näyttää tosiaan olleen. Suomesta on löydetty yhtä hienoja Ulfberth rengas- ym. loistomiekkoja kuin Ruotsista tai Tanskastakin – miksi ne eivät olisi kuninkaiden miekkoja niin kuin vastaavien uskotaan olleen Pohjoismaissa? On karkeaa rasismia sanoa, että statussymbolit, kun ne olivat suomalaisilla, eivät merkitsisi täällä samaa kuin muuallakin, vaan olisivat skandinaavien  vasallipäällikkyyden tunnusmerkkejä (Anna Wessman 2015 ym.).

Mistä johtunee, että Euran Pappilanmäessä ja Käräjämäessä ei tehdä laajempia kaivauksia (kuten Luistarissa), vaikka sieltä on jo löydetty loistomiekat 600- ja 1100-luvuilta? Entä jos juuri siellä odottaa kaivamistaan ties kuinka monen muinaisen Suomen ja Kainuun kuninkaan haudat? Unto Salo lienee oikeassa esittäessään, että Euran rikkaat haudat ovat suomalaisylimysten sekä frankkien kuninkaiden palkkasotureina palvelleiden suomalaisten hautoja. On esitetty, että Euran haudat ja loistomiekat olisivat merkki siitä, että Reininmaalta on 500-luvun lopulla muuttanut suuri joukko germaaneja Euraan ja että he olisivat perustaneet Fornjotrin kuningassuvun Suomeen. Ajankohta on kuitenkin aivan liian myöhäinen, kun huomioidaan se fakta, että Torren hauta (5. polvi Fornjotrista) on jo 300-luvulta. Suomen muinaisia kuninkaita/ päälliköitä esittävät Kalevalan sankarit eivät ole germaaneja, vaan selvästikin supisuomalaisia ihan nimiä myöten. Kun geenitutkimus on todennut Rurikin olevan suomalaista isälinjaa ja kun lienee niin, että hän polveutui mutkien kautta Suomen muinaiskuninkaiden suvusta, kuten venäl. kronikkatiedotkin kertovat, on mahdotonta, että suvun kantaisä olisi ollut reininmaalainen, koska Saksassa suomalaista isälinjaa N1c1 on nykyään 0,5-2% ja tuskin sitä siellä on aiemminkaan paljoa esiintynyt.

 

    Torren  ohella  Rurikin  geenilinja  romuttaa  ”mitättömän  historiamme”  paradigman

 

Uusien Rurikin suvun geenitutkimusten valossa Suomen esihistoria on paradigman vaihdon edessä. Ruotsin vallan aikaa edeltäneen ”ei minkään” tilalle on tulossa mielenkiintoisia näköaloja. USA: laisen Family Tree instituutin tutkittua 12 venäläisruhtinassuvun kuten Gagarinin, Pariisissa asuvan Shakhavskoin ym. perimää, jotka sukutaulujen mukaan polveutuvat Romanovien edeltäjistä Kiovan ja Moskovan suuriruhtinaista ja tsaareista ja heidän kauttaan Novgorodin varjagivallan perustajasta Rurikista, kävi ilmi että 68%:lta tutkituista 191 miehestä löytyi suomalaismiehille ominainen (60%) haploryhmä N1c1, eikä slaaveilla yleinen R1a. Loput 32% olivat haploryhmiä R1a ja R1b ym. Selitykseksi näille muille isälinjoille venäläistutkijat ovat esittäneet, että sotien, mongolivallan ym. kaaostilanteiden aikana sukuihin on tullut raiskausten ja muiden seksisuhteiden kautta eri isälinjaa edustavia lapsia tai heitä on voinut tulla myös adoptioiden kautta.

Tulos oli tutkimuksen tilanneille tyrmistys, sillä he olivat toivoneet tulosta, joka osoittaisi, etteivät he polveudu viikingeistä. Se toteutui. Yllättäviä suomalaisjuuria on pyritty  salaamaan, mutta tieto on levinnyt netin kautta. Isälinja N1c1:tä on n. 7%:lla ruotsalaisista, vain 1%:lla tanskalaisista ja 14-23 %:lla venäläisistä, Pohjois-Venäjällä tosin uusimpien tutkimusten mukaan 40-50%:lla, johtuen heihin assimiloituneista suomalaiskansoista. Rurik ei ollut geneettinen ruotsalainen tai tanskalainen viikinki, vaikka niin on selitetty. Ennen Rurikia Gardarikessa (Venäjä) kulkeneet varjagit perustivat Aldeigjuborgin v. 753 ja Kalevalassa mainittua Uusilinna/ Novgorodia lähellä olleen vanhemman, 820-l. syntyneen kauppapaikan Holmgardin (Rjurikovo Gorodishtshe). Novgorod syntyi vasta 900-l. jälkipuolella hallitsijasuvun slaavilaistuttua kieleltään ja muutettua hallintonsa sinne. Rurik oli siis kieleltään skandinaavi, mutta geneettisesti suomalainen, on nykytiedon tosiasia. Milloinka Ruotsiin päin kumartava tiedeyhteisö lopettaa hiljaisuuden ja nostaa julkikeskusteluun tämän vuosituhannen uutispommin Suomen ja suomalaisten historiaa ajatellen?

 

           Mistä  Rurik  lähti  –  Roslagenista / Quenlandista  vai  Tanskasta?

 

Ruotsalaiset ovat selittäneet Rurikin lähteneen Upplannin rannikolta Roslagenista tai Gotlannista. Akateemikko Valeri Patrushevin mukaan Ruotsin rannikko Tukholman tienoilta Uumajaan asti on kuulunut pronssikaudella ja rautakaudella arkeologisesti suomalaiskansojen suuretnoksen piiriin. Uumaja on suomea: sehän on Pohjanlahden kapeimmalla kohdalla eli uumalla! Olaus Magnuksen kartassa v. 1539 Härnösand on Hernesand eli Hernesanta. Ruotsin itärannikolla on isälinja N1c1 vieläkin 15-20%:lla miehistä Södermanlandista Tukholman eteläpuolelta Örnsköldsvikiin Uumajan eteläpuolelle asti ja siitä pohjoiseen yli 20%:lla, kunnes Ruonajanjanjoen – Narvikin eteläpuolen -linjalta Ylä-Ruijaan lukema on jo 53-62% ja Ruijan rannikolla 44-53% (Wiik 2007, kartta s. 71). Pohjois-Ruotsissa ja Ruijassa lukemaa nostaa tietysti saamelaisväestö, jolla N1c1:n osuus on 47% (Saukkonen), mutta se ei selitä yli 50%:n lukemaa, vaan sen taustalla täytyy olla ikivanha kainulais- eli kveeniasutus koko tuolla alueella. Sitä tukevatkin C. Colbeck´in ja W. Shepherdin kartat, joissa suom. Quenland käsittää koko P-Ruotsin v. 814-1000 (alempana siitä enemmän).

Ruotsin Värmlannin, Västmanlandin, Taalainmaan sekä itäisen Härjedalenin ja Jämtlandin alueilla haploryhmä N1c1:n osuus on 10-15%, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja suuressa osassa Länsi-Göötanmaatakin se on 7-10%, mutta Bohuslänissä, Hallandissa, Skånessa ja osassa Blekingeä vain 2%. Tämä gradientin pieneneminen etelää ja länttä kohti tukee sitä teesiä, että koko Skandinavian alkuasutus on ollut suomalais-saamelaista, jota uusi asutus etelästä on puskenut itään ja pohjoiseen. Göötanmaan eteläosan aluenimi Finnveden voi olla hyvin vanhaa perua.

Tätä tukee shokkiuutinen, joka julkaistiin 4. 5. 2012: Gökhemissä Vennerin eteläpuolella lähellä Falköpingiä tutkittiin noin 5000 v sitten kuolleen naisen perimää ja todettiin, että Kyprokselta ja Sardiniasta löytyy hänen lähimpiä ”sukulaisiaan”. Hänen arvellaan kuuluneen siihen asutusvirtaan, joka toi maanviljelyn Pohjolaan. Varsinainen uutispommi on kuitenkin tämä: kun tutkittiin kolmen muun samoihin aikoihin samalla seudulla kuolleen henkilön genetiikkaa, todettiin se, että kaikkien geeniprofiilit  muistuttavat eniten nykysuomalaisten perimää!! Viimemainittujen arvellaan olleen myöhemmin väistymään joutunutta metsästäjä-keräilijäväestöä. Tämä on painava tieto väittelyssä Pohjolan alkuasutuksesta. Ko tutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Gökhem jää N1c1:tä edustavan 7-10%:n gradientin sisäpuolelle (Wiik 2007, s. 71). 5000 v sitten on suomalaismaailmassa vallinnut varsinaiskampakeraaminen kulttuuri. Yllä kerrottuun sopii mainiosti se, että ko kulttuurin piiriin kuului myös koko itäinen Ruotsi Skånen rajalta Upplantiin ja Dal-jokeen saakka: suomalaisasutus oli vielä vallitsevaa koko Itä-Ruotsissa (Wiik 2007, kartta s. 15).

Pohjolan alkuasutuksen luonteesta kertoo vielä Naturen 19. 5. 2015 julkaisema tutkimus Euroopan asutusvirroista (netissä: ISOGG Y-dna Haplogroup Main Tree 2015:n lähdeartikkeli Batini et al… mukana mm. Antti Sajantila). Sen mukaan nykyiset Euroopan valtaisälinjat Rib, I1 ja R1a ovat tulleet tänne myöhään, vasta 3500-7300 v sitten, indikoiden kaiketi maanviljelijäväestön invaasiota. Melkoinen osa em. isälinjoista edustaa vielä nuorempia tulijoita, vasta 2000-4000 v sitten tulleita. Nyt herää kysymys: kun Skandinavia on Euroopan periferiaa, on mahdollista, että isälinja I1, joka on skandinaaveille ominaisin, on tullut tässä jälkijunassa, vasta 0 – 2000 eKr.? Tätä näyttää tukevan Gökhemin löytö, jonka neljästä luurangosta ajalta 3000 eKr. yksikään ei ole geneett. ruotsalainen, mutta kolme edustaa suomalaistyyppiä. Lisäksi isälinja I1:n synnyn on arvioitu tapahtuneen vasta n. 5000 v sitten, ehkä Keski-Euroopassa. Haplo I1 ei ole Skandinavian perustajaväestöä, vaan paljon myöhemmin tulleita. Perustajaväestö näyttää olleen suomalaista N1c1:tä, jonka jakauma nykyään on: Tanskassa 1%, Norjassa 2,5% (Ruijassa ja Tromssan läänissä jopa 53-62%, merkiten aikanaan voimakasta kveeniasutusta) ja Ruotsissa 7%, mutta Finnskoga-alueella, Itä- ja Pohjois-Ruotsissa 10-20% sekä aivan pohjoisessa jopa 53-62%.

Entäpä Svithjodin/ Sveanmaan ydinalue Mälarenin ympäristö? Netissä eräässä kielitieteellisessä artikkelissa todetaan, että Mälarenin ympäristön vanhimmat skandinaaviset nimet palautuvat room. rautakaudelle vajaan 2000 vuoden taakse. Miksi ei kauemmaksi? Tulivatko sveat etelästä tuolle alueelle vasta silloin? Ketä siellä oli sitä ennen? Unto Salo kertoi huomanneensa, että Mälarenin ympäristön 1. esikristillisen vuosituhannen arkeologinen aineisto sisältää niin paljon suomalais-tyyppisiä esineitä, että hän arvelee tuolloin olleen muuttoa Suomesta Ruotsiin (tai: löydöt edustavat vanhaa suom. asutusta Ruotsissa, yhteydessä Suomeen: Patrushevin kartat). Salon toinen havainto oli, että kuivuneen järven pohjalle tehdyn vanhan lentokentän nimi Tukholman lähellä on Järvfält. Kun hän huomautti ruotsal. kolleegalleen nimen kuulostavan suomalaiselta, tämä oli loukkaantunut. Että finnjävelitkö olivat Mälarenillakin ennen skandeja? – Suomesta löytyy suomalaisia paikannimiä 3000-5000 vuoden takaa: Saimaan vesien murtautuessa Imatralla Salpausselän läpi syntyi Vuoksi yli 5000 vuotta sitten, suomalaisten nimenantajien ollessa paikalla; eri puolilla Suomea on lukuisia keskikantasuomeen 3000-4500 vuoden taakse palautuvia saarta merkitseviä Salo -nimiä: Soisalo Suur-Saimaalla, Saloinen Raahessa, Salo-nimet Varsinais-Suomessa ym., Simasalon vuori Euran – Laitilan rajalla, joka on ollut saari pronssi- tai kivikaudella! Nuo nimet eivät ole saamelaisperua, vaan ovat suomalaisten antamia.

Jos Rurik tuli melko äsken ruotsinkielistyneestä Roslagenista/ Kvenlandista, niin hänen kielelleen ja genetiikalleen löytyy luonteva selitys. Tukholman yliopiston historian professori (1919-49) Sven Tunberg päätyi tutkiessaan Skandinavian vanhimpia hallinnollisia rajoja (väitös v. 1911) siihen, että Roslagen ei kuulunut Svithjodiin vielä Merovingitai viikinkiaikana, eikä se ollut mukana Svitiodin hundare- puolustuslaitoksessa. Hän esittää jopa lakitekstejä, joista selviää, että Roden/ Roslagen on jotakin Upplannista erillistä ja että se aiemmin on ollut sisämaasta vielä vähemmän riippuva! (Dillström, s. 192). Tämä on huomattava, mutta vähän noteerattu tulos niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Vanha suomalainen asutus/ kulttuuri Roslagenissa vaikutti niin, ettei se vielä 500-1000-l. ollut assimiloitunut Svithjodiin, vaikka kielenvaihdos oli käynnissä 700-800-l..

 

Mikä  ja  missä  olikaan  Kainuu – Kvenland / Quenland ?

 

Edellä esitettyyn liittyy ja vanha ruots. kronikkatieto, että ”sithe” eli rantalaiset (side) perustivat Helsinglandin. Kyseessä on Roslagenin pohjoispuolelle syntynyt rautakautinen kulttuuri (200-600-l.), joka oli arkeologisen aineiston mukaan yhteydessä Etelä-Pohjanmaan kainulais-kulttuuriin (100-800-l.) sekä eteläisempiin kainulaisalueisiin, Kalanti-Satakuntaan, jossa on säilynyt perimätieto, että Pyhärannan Pampperinniemestä muutti suuri joukko meren yli – Helsinglandiin, Roslagenin vanhan suom. asutuksen naapuruuteen? Proffat Julku (Kainuunmaa, 1986) ja Salo identifioivat Tacituksen Germanian sithonit (98 jKr.) eli rantalaiset kainulaisiksi, jotka myös Jouko Vahtolan mukaan olivat alavan rantamaan asukkaita. Suomen rannikkoasutus on ollut kivikaudesta asti suomalaista (Salo) ja sisämaassa saamelaista. Kuvaan sopivat Tacituksen sithonit rannikon suomalaisina ja fennit taas sisämaan saamelaisina. Kalevalan mukaan Pohjolassa (Kainuussa) hallitsi johonkin aikaan nainen, Pohjan Akka. Samaa sanoo Tacitus sithoneista v. 98 jKr.! Ruotsissakin on huomioitu kuinka juuri ”helsingien oikeudessa” nainen oli hyvin tasa-arvoinen miehen kanssa.

Helsinglandin vanhan suomalaisasutuksen perua täytyy olla, että vielä vuodelta 1314 sieltä löytyy maininta (muusta Ruotsista poiketen) käytössä olleesta suomalalaisesta verotusmallista; Messenius: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita, s. 167. Norrsundetista, 30-40 km Gävlestä pohjoiseen on löydetty  riimukivi viikinkiajalta, jossa on nimi Rurikr. Myös Etelä-Pohjanmaan rautakautisen kainulaisyhteisön Roslagenin – Helsinglandin yhteyksien perua voivat olla Laihialla nimet Ruron kylä ja Ruronmaa. Jos kyse on siitä Rurikista, joka oli Novgorodin Venäjän perustaja, nuo nimet kertovat, että Roslagenin – Helsinglandin alue oli ruotsalaistunut kieleltään jo 800-luvulla. Ruotsi -nimi ei alussa ole tarkoittanut germaanista Svitiodia, vaan tulee suomalaisten asuttaman rannikon nimestä Roden/ Rodslagen/ Roslagen, kun se ruotsalaistui. Prof. Kustavi Grotenfelt paikansi 1909 vanhat Ruotsi-nimet Suomessa: Ruotsalan kylä Rymättylässä, Hiittisissä, Halikossa ja Muurlassa, Ruotslaks Taivassalossa (v. 1380 Rodzlax), Rymättylässä (Roslax) ja Korppoossa… Sven Tunberg oletti Rodenin haaksikunta-laitoksen ulottuneen Norrlantiin ja Varsinais-Suomeen merovingi- ja viikinkiaikana. Unto Salon mukaan satakuntalaitos järjestettiin ent. Kainuuseen 600-luvulla. Oliko Rurikin aikana löyhä suom. merivalta yhdistämässä Varsinais-Suomen, Rodenin ja Helsinglandin  voimia Svitiodin ja Satakunnan/ Kainuun välissä (tuoden Ruotsi-nimet Suomeen)?

Vielä varjagien idänretkistä. Vanhin tunnettu skandinaavihauta idässä on v. 700 tienoilta Syvärillä. Varjagit perustivat Laatokanlinnan/ Aldeigjuborgin v. 753 ja Novgorodin edeltäjän Holmgardin (Rjurikovo Gorodishtshe) 820-luvulla. Ven. kronikat sanovat heitä varjageiksi tai varjago-ruseiksi, sveat ne tuntevat eri ryhmänä. On silmiinpistävää, etteivät ne käytä väring -sanaa, jota ruotsalaiset ovat esittäneet varjag -sanan juureksi. Lähtökohdan varjag-sanalle täytyy olla suom. varjakka, mm. Varjakan kylä Limingassa, vain slaavien pehmeämmässä muodossa. Varjagit olivat suomalaisiin läheisessä yhteydessä olleita kieleltään ruotsalaistuneita Roslagenin/ Helsinglannin kveenejä sillä Rurikiin liitetty epiteetti Varjago-Russ (< Roslagen) ja Kiovaa edeltäneen kauppapaikan nimi  Könugard/ Kwenugard viittaa juuri siihen!! Ruotsalaiset ovat halunneet sijoittaa Kvenlandin kauas pohjoiseen, mutta heistä riippumaton tutkija, Charles Colbeck taas esittää historiakartastossaan (London – New York – Bombay, 1905; löytyy  netistä), Eurooppa v. 814, että Quenland ulottui Ruotsin puolella Dal -joelle saakka ja sen alajuoksun mutkasta, jossa joki kääntyy koilliseen, sen eteläpuolelle, käsittäen ainakin Roslagenin pohjoisosan sekä Helsinglandin! Sieltä tulivat varjagit, eikä Mälarin Svithjodista.

Quenland kattaa Colbeckin kartassa paitsi Suomea, koko Pohj.-Ruotsin ja Ruijan ja se on merkitty Suomen puolella Varsinais-Suomen/ Finlandin pohjoispuolella olevaksi. Ruotsin puolella Quenland jatkuu kartassa Dal-joelta lounaaseen Finnskoga-alueelle Värmlantiin ja Vennerin länsipuolella sen eteläkärkeen saakka!! Finnskoga-alueen suom. asutus on paljon vanhempaa perua kuin Kustaa Vaasan toimien tulosta!! Kun otetaan huomioon Skånen-Blekingen pohj.-luoteispuolelta löytyvä vanha aluenimi Finnveden, ei voi välttyä huomiolta, että se ja Finnskoga-alue ovat joskus varhain olleet yhteydessä tai yhtä ja samaa suom.(+saamelaista) aluetta yli Et.-Ruotsin. Juuri sitähän Kalevi Wiik esitti. Kun tuo on v. 814 kartassa, on selvää, että suomalaisuus siellä on hyvin vanhaa, eikä vain Ruotsin kuninkaiden suorittamien pakkosiirtojen tulosta metsäseutujen asuttamiseksi. Näille tiedoille on vahvistus toisessa historian kartastossa: Europe and the Byzantine Empire about 1000, The Historical Atlas by  William R. Shepherd, 1911 (netissä). Tässäkin kartassa Quenland ulottuu Dal-joelle, osin sen eteläpuolellekin. Suomal. Kvenland on ollut huomattava tekijä satoja vuosia: sieltä varjagit aloittivat Venäjän jokireittien hyödyntämisen 600-700-l. ja se oli karttojen mukaan Svithjodin rajanaapuri v. 814-1000 – ja tietysti paljon aiemminkin. Historioitsijoilla on vielä kova työ oikoa Ruotsin ”arjalaisen viikinkihistorian” ylilyöntejä/ virheitä.

Islantilaiset saagat näyttävät pitävän jotuneita Skandinavian alkuasuttajina. Skandinaavien tullessa monet heidän johtajansa, mm. Odin, avioituivat jotunien kanssa. Historioitsija Geijer (1800-l.) ja monet muut ovat pitäneet jotuneita suomalaisina, vrt. Suomen kuningas Fornjotr/ Muinaisjotuni. Tälle löytyy  muutakin vahvistusta: saksal. A. L. Schlözerin kartassa v. 1771 Ruotsin ja Norjan rajavuoriston nimi on Kiöl Montes eli vuoriston vanhin nimi on suomalaisperäinen Köli – nehän ovat kuin laivan köli, ylösalaisin (Julku: Kvenland, s. 14). Norjalainen nimi vuorten eteläiselle, korkeimmalle alueelle on Jotunheimen/ Jotunien koti. Sekin viitannee alueen alkuasuttajiin, jotuneihin/ suomalaisiin. Lisäksi arkeologinen todiste: varsinaiskampakeraamisen kivikautisen kulttuurin ydinalue oli Suomi, Karjala ja Baltia, mutta se käsitti myös koko itäisen Etelä-Ruotsin: Upplannin, Västmanlannin, Södermanlannin, Itä-Göötanmaan, Smoolannin ja Blekingen (Wiik: Mistä suomalaiset ovat tulleet?, s. 15). Göran Burenhult esitti v. 1999 Et.-Ruotsin arkeologian historiateoksessaan, että uusien asutusaaltojen myötä kieli lienee vaihtunut siellä parikin kertaa. Hän varoo arvelua mitä kieliä on vaihtunut, kun yksi on voinut olla varhaiskantasuomi!!

Kun Kvenland on ulottunut pohjoisessa Jäämerelle asti – Kvenangen vuonon nimi palautuu Kustaa Vilkunan mukaan viikinkiajalle, ellei paljon kauemmaksikin ja vanhat slaavilähteet tuntevat osan Ruijaa nimellä Kaienska Semla/ Kainuunmaa – sekä etelässä Suomen Satakuntaan ja Ruotsissa Upplannin rajalle, Värmlantiin ja kauemmaskin, niin kyse on huomattavasta vallasta. Quenland vakiintui muotoon Kwenland/ Kvenland, jonka yhteys suom. Kainuu/ Kainu nimiin selviää vanhan islannin ääntämisestä: Kvaener/ Kvener äännettiin Kvainer. Tällöin Kvaenland = Kvainland, lähellä Kainuu/ Kainuunmaa -nimiä (Julku 1986, s. 18).   

Vielä Ruotsin riimukivien todistus: niiden ensi maininnat idänretkistä ovat Svean-/ Göötanmaalla 800-l. lopulta, pääosan ollessa 900-1000-l. (Wikip.). Kun varjagit kulkivat idässä jo 700-800-l., on selvää, että he olivat Svithjodista erillisen Roslagenin/ Kvenlannin eteläosan ruotsink. kveenejä ja sveat tulivat idänteille heidän siivelleen vasta 800-luvun lopulla. Colbeckin karttoihin Helsingland ilmestyy jo 900-l., mutta Shepherdin kartassa alue on noin v. 1000 yhä Svithjodista erillinen, siis Quenland. Ruotsi oli vielä 1100-l. hajanainen: Eerik IX Pyhä oli sveain kuningas, mutta gööteillä oli oma kuninkaansa. Onkin todennäköistä, että Kvenland/ Helsingland liitettiin lujemmin Ruotsiin vasta 1200-l., kun sveain ja gööttien alueet oli yhdistetty ja ilmeisesti vasta jaarli Birgerin Suomen valloituksen (1250) jälkeen Ruotsin raja siirtyi Daljoelta (!?) Skelleftejoelle/ Biureklubbeniin, joka oli rajana karjalaisia/ Novgorodia vastaan ennen v. 1323 Pähkinäsaaren rauhaa, jolloin se siirtyi Kaakamojoelle. Suomen sortumisen jälkeen (1250) myös Norja alkoivat asuttaa Malangenvuonon, vanhan Ruijan kveenirajan pohjoispuolta, perustaen Vuoreijan linnakkeen (1307) Vesisaareen. – Tällainen tausta on siis Kalannin ym. Helsingeillä Suomessa: ne ovat ruotsinpuoleisten kveenien perustamia kauppapaikkoja Kvenlandin muuttuessa Helsinglandiksi. Samoin Sursillien mahtisuku Suomessa (mm. Paavot Lipponen ja Väyrynen) ovat Härnösandin – Uumajan alueen kveenisukua eikä vars. ruotsalaissukua. ”Niin muuttuu maailma Eskoseni/ Paavoseni”.

Näin osat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Aivan koomisen väärässä oli kansaned. Jutta Zilliacus, kun hän jossain bättre folk & suomalaiset -kiistassa möläytti 1990-luv. vakaumuksen rintaäänellä: ”Me olemme olleet täällä (Suomessa), kun te olitte vielä Volgan mutkassa”! Eipä paljon enemmän voi erehtyä. Edustaja-parka ei ollut seurannut tutkimuksen edistymistä sitä vertaa, että olisi tiennyt Tvärminnen symposiumin (1980) tuloksista, joissa päädyttiin siihen, että suomalaiset ovat olleet Suomessa ainakin varsinaiskampakeraamisesta kulttuurista (4100-3000 eKr.) lähtien. Selvää näyttää olevan taas se, että sveat ovat olleet Suomessa vasta jaarli Birgerin Suomen valtauksen (1249-50) jälkeen tulleina. Näin bättre folk -aseman ”syvät juuret” lahoavat alta pois ja suomalaiset alkavat näyttäytyä niinä, jotka olivat koko Pohjolassa ennen skandinaaveja.

Uppsalasta reilut 30 km pohjoiseen, Svitiodin ja Roslagenin rajamailla on tehty huomattavia löytöjä Vendelissä. Siellä on avattu päällikköhautoja ajalta 500-luku – noin v. 800, jota sanotaan Vendelin ajaksi. Huomiota löydetyssä esineistössä kiinnittää se, että eräässä kypärässä kuvatut keihäät ovat tyypiltään Suomessa tuohon aikaan käytettyjä ja erään keihään koristelu (600-l.) kuin suomalaisen kansanrunon kuvauksesta: ”karhu karjui naulan tiessä, penu putkessa makasi”. Eräs ruotsalainen tutkija onkin sanonut Vendelin hautalöytöjä tyypiltään suomalaisiksi. Kuuluiko tuo kulttuuri siis Svitiodiin vai Roslageniin/ Kvenlantiin, joiden rajamaalla se oli? Suomalaislähtöisen Roslagenin ja Kvenlandin/ Kainuun side Suomeen oli vielä 500-800-l. niin luja, että se näkyi sen kulttuurissa. Jos Vendelin kulttuuri kuului Svithjodiin, sen löydöt ovat merkki huomattavasta Suomen vaikutuksesta Roslagenin/ Kvenlandin kautta sinnekin. Rurik oli todennäköisesti Fornjotrin sukuinen päällikkö/ herttua Roslagenista/ Kvenlandista – tällöin Rurikidien isälinjat sopivat kuvioon.

Yli satavuotinen kiista Kainuu – Kvenlandista näyttää siis ratkenneen. Ruotsalainen K. B. Wiklund esitti v. 1894, että kveenit ovat olleet ruotsalaisia, mutta Pohj.-Ruotsin ja Ruijan kveenit puhuivat edelleen suomea/ meän kieltä. Wiklundin väitteen taustana oli usko, että Helsinglannin helsingit olisivat alun alkaenkin olleet pohjoiseen levittäytyviä sveoja. Nyt näyttää selvältä, että he olivat alkuaan suomalaisia/ kainulaisia, joita skandinaavit sanoivat kveeneiksi. Kun he ruotsinkielistyivät joskus 700-800-l., sveat alkoivat kutsua heitä helsingeiksi ehkä 1000-1100-l. Kun koko Helsingland liitettiin lujemmin Svithjodiin ehkä vasta 1200-l., valtakunnan yhtenäistämispolitiikan nimissä oli tarkoituksenmukaista aktiivisestikin painaa unhoon alueen alkuperäisen väestön suom. juuret, jotka yhä näkyvät Helsinglandin ym. Pohjois-Ruotsin muuta maata paljon suurempana suomal. isälinjan N1c1 esiintymisenä siellä. – Nämä tiedot saattavat koomiseen valoon senkin, että Suomessa on yhä p akkopullana pakkoruotsi siksi, että paremmin kuuluisimme ”pohjoismaiseen perheeseen”. On aika lopettaa väärän historian tuoma suomalaisten alistaminen renkikansaksi sen omassa maassa!

 

          Venäläiskronikkain  tiedot  Rurikista  ja  varhaisen  Venäjän  suomalaisuudesta

 

Nestorin kronikka erottelee varjagit, sveat/ svedet, norjalaiset ja gotlantilaiset eri ryhmiksi, mutta ei mainitse luettelossa lainkaan tanskalaisia – pitääkö se heitä varjageina? (Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, 1989, s. 119). Kronikka sanoo Itämerta varjagien mereksi, jonka rannalla asuvat mm. preussilaiset ja tshuudit (Baltian suomensukuisia) ja myös varjagit itään päin ”Seemin rajoille asti” (Semgallia Liettuassa?) ja länteen aina anglien maahan saakka (Friisinmaa Englantia vastapäätä). Kuvaus sopii parhaiten tanskalaisiin, mutta myös Roslagen on saman meren rannalla ja erillinen Svitiodiin nähden, kuten kronikka edellyttää.

Venäläinen historioitsija Tatishtshev (1700-l.), joka itsekin oli Rurikin sukua, selitti kronikassaan, että Rurik oli tanskalaisprinssi /-herttua jostain Itämeren etelärannikon Vendiläisalueelta ja hän oli nainut puolalaisruhtinattaren: hänellä oli mukana krivitsejä (länsislaaveja) tullessaan Holmgardiin. Mielenkiintoisin on kuitenkin englanninkielisen Wikipedian esitys, joka toteaa puolalaisen prof. Bajorin suorittamien Rurikin suvun geenitutkimusten näyttävän faktaksi, että Rurik oli geeneiltään suomalainen (suomenk. Wikipedia taas svedujemme paimentamana (?) esittää varmana, että hän oli skandinaavi esittämättä lainkaan geenitutkimuksen tuloksia). Englantilainen Wikipedia esittää, että Rurik olisi ollut tanskalainen, 9. Hedeby –kuninkaan poika Hroerakr, jolle karolingikeisari Louis I antoi maalahjoituksia Friisinmaalta. Hän joutui keisarin vihoihin vallattuaan lisää tämän maita ja pakeni Tanskasta v.  855-860. Menikö hän ehkä Laatokan linnaan, jonka arkeologinen esineistö osoittaa vaikutusta Juutinmaalta/ Jyllannista juuri siltä ajalta? Fundinn Noregrin mukaan Tanskassa on vaikuttanut toinenkin, Skjöldungeja varhaisempi Suomesta tullut kuninkaallinen suku: Fornjotrin poika Hler lähti Tanskaan ja perusti dynastian Hlerseyn (Laesö) saarelle.

Tämä avaa huikeita näköaloja: kyseessä on 1. fakta-argumentti, joka tukisi Hversu Noregr bygdist saagakatkelman tietoa, että Tanskan peruskuningassuku Skjöldungit polveutui Suomen ja Kainuun kuninkaasta Fornjotrista. Genetiikan prof. Marja-Liisa Savontaus sanoo: isälinjat eivät muutu tai hyppää eri isälinjaksi. Koska em. venäläisruhtinailla on isälinja N1c1, niin he polveutuvat samoista juurista kuin valtaosa suomalaismiehistä. Koska he ovat Rurikin jälkeläisiä, niin hänenkin juurensa olivat suomalaiset. Ja jos Rurik oli Tanskan Skjöldungeihin kuulunut prinssi, niin koko tuo suku oli geenijuuriltaan suomalainen, kuten myyttisenä pidetty saaga sanoo.

Geenitutkimuksia tehnyt prof. Bajor pitää Rurikin lähtöä Roslagenista todennäköisempänä, koska sieltä on löydetty 5 henkilöä, jotka ovat läheistä sukua hänelle, mutta Tanskasta ei yhtään. Suomesta Rurikin läheisiä sukulaisia on löydetty 2, Saksasta 1 ja Britanniasta 6 (!), mikä viittaa siihen, että suom. varjagit/ kveenit pitivät tiivistä yhteyttä sinne jo aiemmin muuttaneeseen Fornjotrin sukuun: saagojen mainitsemat Norjaan muuttaneet suomalaisprinssit, joista polveutuivat Orkney-saarten jaarlit ja Wilhelm Valloittajan myötä myös dynastia Britanniaan, josta juontui tietysti muitakin aatelissukuja kuin kruununperimyslinja. Vielä vanhempi suom. linkki Britannian aatelissukuihin on gööttien hovista lähtenyt Beowulf  500-l.: hovissa kotivävynä eläneen suom. Egtherin/ Ecgtheowin/ Ehtoon poika (Saxo) – kalevanpoika/ Fornjotrin sukuako? Yksi läheinen Rurikin sukuinen Saksasta viittaa, ettei saagan tieto kahdesta Fornjotr -alkuisesta pohjoissaksal. päällikkösuvusta (Völsungit ja Niebelungit) ehkä olekaan huuhaata, tai sitten ko. henkilö/ suku on muuttanut Venäjältä tai muualta Saksaan. Venäjällä Rurikin sukua on ylivoimaisesti eniten, mutta he eivät anna tietoja prof. Bajorin luetteloihin. Family Treen Suomen osastossa uskotaan, että pääosa Rurikin läheisistä sukulaisista on Suomessa ja Venäjällä: tutkittu otos ei ole kattava mm. sen kalleuden takia.

Tanskastako siis vai Roslagenista? Tanskaan viittaavaa on Staraja Ladogan ja Holmgardin Jyllantiin linkittyvä Rurikin ajan arkeologinen aineisto ja se, että sieltä oli viikinki- ja ristiretkiajalla vahvat yhteydet Englantiin, jossa fornjotrilais-rurikilainen geenilinja on runsas vieläkin, kun Roslagenin viikinkiaikaisista yhteyksistä sinne ei ole vastaavaa näyttöä. Nestorin kronikkakin viittaa varjagien lähtöalueeksi enemmän Tanskan kuin Roslagenin suuntaan. – Toisaalta, Roslagenissa on Rurikin läheisiä sukulaisia ja riimukivi, jossa on nimi Rurikr ja varjagien toinen nimitys Russ voisi johtua Roslagenista. Kun Roslagenin asukkaat olivat alkuaan samoja suomalaisia, kainulaisia (kveenejä) eli rantalaisia (ruots. sithe) eli sithoneja kuin Suomenkin puolella, jotka jo Tacitus tiesi ja jos Rurik lähti sieltä, tulee ymmärrettäväksi varjagien antama Kwenugard -nimi Sambatakselle (myöhemmin Kiova). Ei Svithjogard tai Danegard, vaan Kveenilinna/ Kainuunkartano! Rurik tiesi suomalaisten soutaneen Venäjän jokia vuosituhansia ja oli itsekin kveeni tai suom. Fornjotrin sukuinen Tanskan prinssi – siinä syy nimelle, jota skandit eivät olisi antaneet.

Jotkut ovat kuitenkin yhä sitä mieltä, että Rurik oli Tanskan prinssi, joka pakeni keisari Louisia v. 855 jälkeen ja asettui ensin Roslageniin, josta hän alkoi tehdä retkiä Laatokanlinna/ Aldeigjuborgin ja Ilmajärven Holmgardin suunnalle, muuttaen lopulta sinne. Jos asia on todella näin, merkitsisi se sitä, että Tanskan Skjöldungien dynastia oli lähtöisin suom. Fornjotrista, kuten Olav Tryggvasonin saaga esittää: Rurik oli suom. isälinjaa N1c1 eikä tanskal. I1:tä tai muuta. 

Eivät faktat vielä tähän lopu. Tatishtshevin kronikan 1. p. (1740) sanoo: kun Rurik järjesti juhlat, kruunajaisensa (Holmgardissa?), hän kutsui sinne sukulaisensa Suomen ja Karjalan kuninkaat!! Hän tiesi tarkoin juurensa. Kronikka siis vahvistaa, että Suomessa ja Karjalassa oli omat kuninkaat 800-luvulla. Ilmajärvellä enemmistönä olleet suomalaisheimot hyväksyivät helpommin hallitsijaksi Rurikin, kun tiedettiin hänen sukuperänsä. Unto Salon mukaan Museoviraston kaivauksissa kesällä 2007 löytyi ensimmäinen päällikkö-/ kuningashauta Karjalan Kannakselta. Prof. Mika Lavennon mukaan se on viikinkiajalta. Sehän sopii mainiosti kronikan tietoon. Lübeckin kaupunkikronikka  600-l.:lta tietää, että Karjalassa oli jo siihen aikaan oma kuningas. Venäjän intressissä ei ole tutkia Karjalan esihistoriaa, koska se ei ole heidän historiaansa – emme siis vielä tiedä, mihin uudelleen arviointeihin siellä joudutaan arkeologisen tutkimuksen myötä. Suomen todellisen historian osasia on siis kerättävä pitkältä aikaväliltä ja laajalta alueelta.

On vielä tsaaritar Katariina II:n todistus: alkuperäisessä sensuroimattomassa historiakirjasessaan v. 1783-84 hän sanoo, että Venäjän perustaja Rurik polveutui muinaisesta Suomen kuningassuvusta! Katariina kuului itsekin äidin puolelta Rurikideihin ollen Tverin ruhtinassukua. On parempi olla aliarvioimatta siniveristen tietoja sukujuuristaan.

Akateemikko Rybakovin Kiovan Venäjän pakanuusajan tutkimuksista selvisi 1989, että v. 880-980 suuriruhtinaskunnan pääuskonto oli alueella aiemminkin vallinnut suomalaisen Maaemon (Mokos) palvonta, pääkulttiesineenä Kiovassa suuri sampopatsas (= sammas; Toivo Kempi: Suomen Mieli –lehti 3-4 / 2007). Tämä selittäisi sen perimätiedon, että Kiovan kauppapaikan nimi ennen varjagien suuriruhtinaskunnan syntyä oli Sambatas (Sammon paikka). Varjagit muuttivat sen Kwenugardiksi (Kveenilinna) ja slaavilaistuttuaan Kiovaksi. Aihetodiste Rurikin sekä hänen jälkeläistensä Kiovan suuriruhtinaiden suomalaisjuurien puolesta on, etteivät he yrittäneet muuttaa Novgorodin / Kiovan Venäjän uskontoa tanskalaiseen malliin, vaan hyväksyivät jo esi-isiensä harjoittaman suomalaisen uskonnon. Vasta Vladimir Suuri yritti 980-luvulla nostaa liettualaisen ukkosenjumalan Perkunasin palvonnan pääuskonnoksi, mutta se tyssäsi kansan vastarintaan, koska suomensukuiset samaistivat ko. ”jumalan” Perkeleeseen (Kempi, 2007). Vladimir valitsi sen tilalle kristinuskon (v. 988) ja se hyväksyttiin. Tämä merkitsi suurta uskonpuhdistusta ja helpotusta hänen omaan elämäänsäkin, sillä hedelmällisyydenjumala Maaemon palvelijana hänellä oli 600 vaimoa ja sivuvaimoa. Kristinuskon myötä tuli yksiavioisuus, joka merkitsi radikaalia muutosta hänelle itselleenkin.

Venäjän autoritaarinen hallintotapa on geenijuuriltaan suomalaisten suuriruhtinaiden perua. Varsin vähän mairittelevaa on, että samaa sukua oli myös julma tyranni Iivana IV Julma. Hänen aikanaan kukistettiin viimeinen suomensukuinen ruhtinaskunta Mari (1556) ja valloitettiin Siperia. Hän otti myös ensimmäisenä käyttöön arvonimen tsaari (keisari), antoi Moskovan metropoliitalle patriarkan arvon ja alkoi propagoida Moskovaa kolmantena Roomana. ”Toinen Rooma” eli Konstantinopoli oli joutunut muslimeille jo v. 1453. Iivana Julma oli vain nimellisesti ortodoksi: hän oli viimeinen Venäjän hallitsija, joka haudattiin vanhan pakanallisen itämerensuomalaistavan mukaan toinen käsi maksalle, toinen sydämelle asetettuna (Kempi, Veli-Pekka Kortelainen).

Rurikin suvun hallittua 740 vuotta (862-1598) Venäjää siellä on pitkän tauon jälkeen suomalainen hallitsija, sillä Vladimir Putin on vepsäläisten tiedusteluun vastannut olevansa juuriltaan Tverin karjalainen. Suomalaiskansojen osuus Venäjän synnyssä ja hallitsemisessa pitkäaikaisen dynastian kautta on sokeeraava. Putinin presidenttikaudet ovat ”kaiku historiasta”! Venäjä voisi jo tunnustaa juurensa: suomalaiskansojen panoksen sen historiassa ja antaa sille kuuluvan arvon tälle tosiasialle. Se muuttaisi Suomen historiaparadigman: kyse ei olekaan pussinperän takapajulasta vaan Pohjolan, Venäjän ja Britannian historiaa muovanneesta kansasta. Hätkähdyttävä näköala, josta ei puhuta!

 

Rurikin  suku  ja  Viikinkiajan  Norjan  kuninkaat  sukulaisia

 

Wikipedia tuo uutta tutkimustietoa esiin kiihtyvään tahtiin. Hakusanoilla Rurikinlinna (Rjurikovo Gorodishtshe eli Holmgard), Vladimir Suuri, Venäjä/ Kiovan Venäjä, esille tulee hätkähdyttäviä tietoja. Kuten: Vladimir Suuri pakeni v. 977, isänsä tultua murhatuksi, Rurikidien valtataisteluja Norjan kuninkaan turviin ja palasi v. 980 ottamaan vallan Kiovan Venäjällä. Vastaavasti saagojen mukaan ainakin neljä Norjan prinssiä ja kuningasta joko pakeni Norjan valtataisteluja tai oleskeli muuten jonkin aikaa Rurikinlinnassa/ Novgorodissa 900-1000-luvuilla. Heistä Olav Tryggvason pakeni sinne äitinsä kanssa 980-l. alussa kuningasisänsä tultua murhatuksi ja asui Rurikinlinnassa/ Holmgardissa yli 10 vuotta, saaden soturikasvatuksen Vladimir Suurelta. Vladimir jätti Kiovan ja otti hallintopaikakseen Holmgardin 980-l. alussa ja muutti hovinsa läheiseen Novgorodiin n. 1000. Olav Tryggvason muutti aikuistuttuaan Norjaan ja valittiin edell. kuninkaan kuoltua v. 995 Norjan kuninkaaksi (hallitsi v. 995-1000). Olav teki Trondheimin (Nidaros) pääkaupungiksi v. 997 ja yritti kristillistää Norjaa, tultuaan itse kristityksi Holmgardissa (!).

1000-luvulla kolme muuta Norjan prinssiä/ kuningasta asui jonkin aikaa Novgorodissa. Viimeinen heistä oli Maunu Paljassääri, joka hallitsi Norjaa v. 1093-1103. Erään tiedon mukaan Holmgardiin rakennettiin Pyhän Olavin kirkkokin, vaikka hänen ei tiedetä asuneen siellä. Em. kuninkaat ovat historiallisia, eivätkä myyttihallitsijoita. Mikä voisi selittää heidän hakeutumistaan Holmgardiin tai Vladimirin pakoa Norjan hoviin? Mikseivät he etsiytyneet lähemmäs, sveain tai gööttien luo? Veri on vettä sakeampaa: he tiesivät toki olevansa sukulaisia, Suomen ja Kainuun kuninkaan Fornjotrin vesoja. Kuuluisaa sukulaista kunnioitettiin nimikkokirkolla, kuten myös Suomessa tapahtui. Kaikki tämä viittaa siihen suuntaan. Lisäksi juuri Holmgardissa varttuneen Olav Tryggvasonin saagassa on seikkaperäisin Norjan kuninkaiden genealogia ja polveutuminen suom. Fornjotrista ja Torresta. Po. sukupuun historiallisuuden mykkä, vakaa vahvistaja on Torren hauta (300-l.) Laitilassa.

 

Suomen  rannikkoruotsalaisen  asutuksen  alkuperä  uusiksi

 

Varjagit eli varjago-russit, Roslagenin – Kvenlandin kveenit aloittivat retkensä Venäjällä 700-luvun alussa ellei jo 600-l. lopulla. Aldeigjuborg-Laatokanlinnan he perustivat v. 753 ja Holmgardin (eli Rjurikovo Gorodishtshe) noin 820-luv.. Svean- ja Göötanmaiden viikingit tulivat varjagien siivelle noille Venäjän jokireiteille vasta 800-l. lopulla, jolloin ilmestyivät ensi kertaa heidän ko. retkistään kertovat riimukivet Mälarenille ja eteläisempään Ruotsiin, pääosan niistä ollessa 900-1000-luvuilta. Ahvenanmaan uusi asutus 1000-l. ja Suomen saariston ja rannikon ruotsinkielinen asutus alkoikin siis varjagien toimesta: Russarö ja Rosala Hangon edustalla viittaavatkin varjago-ruseihin, samoin monet heidän Helsinki nimiset kauppapaikkansa, joita oli mm. Kalannissa, nyk. Helsingissä ja jopa Ylitorniolla. Ruotsinpuoleisen Kvenlandin nimi muuttui vasta 1000-1100-l. Helsinglandiksi. Svea- ruotsien tulo Suomeen lisääntyi vasta Birgerin retken (1249-1250) jälkeen. Helsinglandin kveenien osuus Suomeen muuttajissa selittänee, että kotiruotsien perimä on 65-70 %:sti suomalaista!!

Toinen samaan suuntaan vaikuttanut tekijä on ollut Ruotsin varsin rasistinen hallinto Suomessa: kun suomenkieli ei kelvannut maan hallinnossa mihinkään, se johti etenkin 1600-1700-luv. siihen, että yhteiskunnassa ylöspäin pyrkivä aines maassamme alkoi vauhdilla ruotsinkielistyä. Syntyi satoja säätyläissukuja (aatelia, papistoa, porvareita), jotka olivat ruotsinkielisiä, mutta silti geneettisesti suomalaisia. Ilkka Raunion tutkimus (Adlercreutzeista Österbladheihin, Tammi 2000) osoittaa, että v. 1850 tienoilla vakiintuneita ruotsinkielisiä aatelissukuja oli 142 ja muita säätyläissukuja 480. On hätkähdyttävää – tähän historioitsijat, yhteiskuntatutkijat ym. eivät ole kiinnittäneet juuri mitään huomiota – että aatelissuvuista 47 eli 1/3 ja muista säätyläissuvuista 299 eli 60% oli alkuperältään suomalaisia, kuten: Adlercreutz, Antell, Boije af Gennäs, Carpelan, Creutz, Fellman, af Forselles, Gadolin, von Haartman, Granfelt, Jägerhorn af Spurila, Lagus, Langenskiöld, Lindelöf, Palmén, Snellman, Standertskjöld, Tandefelt, Tawaststjerna, Ahlström, Blomstedt, Berner, Chydenius, Franzén, Gadd, Gallen, Herlin, Lilius, Meinander, Neovius, Nordman, Renvall, Serlachius, Sibelius, Sonck, Spoof, Ståhlberg, Topelius, Wahlroos, Walldén

Kuten näkyy, siinä on raskaansarjan ykkösnimiä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen yhteiskunta- ja valtiorakenteen, talouselämän, taiteen, musiikin ym. kulttuurin kehitykseen ratkaisevasti. Kun 1850-60-l. lähtien alkoi suomenk. koululaitoksen synnyn myötä suomalaisen sivistyneistön nopea kasvu, valtaosa ruotsinkielisten säätyläissukujen jäsenistä on ajan myötä kaksikielistynyt tai jopa kokonaan suomenkielistynyt. Mihin valoon joutuukaan ruotsien vanhan valta-aseman rippeiden säilyttämiseen tähtäävä puhe Suomen kahdesta kansalliskielestä? Suomessa on kivikaudesta asti, yli 5000 v asunut suomalaisia, mutta valtaajina tulleita ruotseja vain 700-800 vuotta. Kun heistä 65-70% on geneett. suomalaisia, varjago-russien ja 1600-1700-l. ruotsalaistamiskaudella r-kielistyneiden suomalaisten jälkeläisiä, niin jää geneettisten ruotsien määrä n. 100.000:een, kun ruotsink. kokonaismäärä on n. 300.000 – ja valtaosa on kaksikielisiä. Mikä kansa se on? On härskiä, rasistisen röyhkeyden huippu, vaatia heidän takiaan koko maan kaksikielisyyttä, kun korrekti taso olisi vähemmistökielen asema heidän asuinalueillaan. Milloin Suomen sivistyneistö, pol. johto ja 93% enemmistö heittävät tämän alistusajan riippakiven niskastaan? Se hetki tulee ennemmin tai myöhemmin.

 

            Olavi  Pyhän  suomalaisjuurien  takiako  monia  Olavin  kirkkoja  Suomessa?

 

Saagojen mukaan vielä Olavi Pyhä (1000-l.) oli Norrin (ja Fornjotrin) sukuinen kuningas Norjassa. Eräs netissä oleva tutkimus Norjan dynastioista kertoo, että heidän vanha kuningassukunsa vaihtui vasta 1200-l. jälkipuolella Ruotsin Birgerin suvun noustua valtaistuimelle. Sukulaisuusko vaikutti, että Suomeen rakennettiin Keskiajalla jopa 12 Olavin kirkkoa ja Olavin linna? Ruotsin Ynglingejä saaga sanoo tulleen niin Norjan kuin Tanskan  kuninkaiksi, mutta milloin? – se näyttää epäselvältä. Ynglingit eivät levinneet yhtä laajalle kuin Fornjotrin suku, jota levisi Norjaan, Tanskaan?, Pohjois-Saksaan?, suuriruhtinas- ja tsaarisuku Venäjälle, merikuningasdynastia Norjan ja Tanskan saarille, josta erkaantui herttuasuku Normandiaan v. 911 ja siitä sitten kuningassuku Englantiin Wilhelm Valloittajan myötä (1066) sekä jaarlisuvut Orkney-saarille ja Roueniin. Lisäksi Finn Folcwalding hallitsi Hollanti-Belgiassa 500-l. alussa (hänen isänsä oli myös friisien kuningas ja Niebelungien prinssi Siegfried tuli sieltä) sekä Ruotsin prinssit ja kuninkaat hakivat Ynglinga-saagan mukaan vaimoja Suomesta. Tuskin he talonpoikaistyttäriä prinsessoiksi ja kuningattariksi tulivat hakemaan! On käsittämätöntä, että tiedeyhteisössä ei ole keskustelua siitä miksi saagoissa kerrotaan tällaista Suomesta. Eivät ne ilman perusteita ole ”ylentäneet” Suomea.

On myös selvää että Islannin asuttajista ainakin yläluokka (800-1200-l.) oli Harald Kaunotukan ym. hallintoa paenneita Norjan suomalaissukuisia ylimyksiä, kuten Bardar Lumitunturiharjun saaga kertoo. Samoin saattoivat olla Amerikan (Viinimaan) löytäjät n. v. 1000. Selittääkö tämä Islannin saagoissa säilyneen tiedon Pohjolan alkudynastioiden suomalaisjuurista: heiltä puuttuva myöhempi mahtavuus ei tullut esteeksi ”muistaa” suomalaisjuuria, kuten Norjan, Tanskan ja Ruotsin kävi, kun Suomi romahti 1100-1200-l.? – Tosin geenitutkimus osoittaa, että valtaosa islantilaisista on melko kaukana suomalaisista geneettisesti (Wiik, 2007). Islantiin muuttaneiden enemmistö on ollut muita norjalaisia kuin suomalaisperäisten ylimyssukujen jäseniä.

 

   Britannian  dynastioiden  sukutauluissa  Fornjotr  on  Wilhelm  Valloittajan  esi-isä

 

Merkillinen tosiasia on, että Britannian kuningashuoneen virallisissa sukutauluissa normannilaisen dynastian perustajan Wilhelm Valloittajan todetaan polveutuvan Suomen ja Kainuun (Kvenland) kuninkaasta Fornjotrista. Onpa vielä säilynyt Wilhelmin omakin todistus asiasta: ”Olen ylpeä siitä, että voin sanoa kuuluvani Suomen muinaisen kuninkaan Fornjotrin sukuun/ perheeseen (Family)”! Skandinaavit eivät ole v. 1771 lähtien tunnustaneet Fornjotrin sukua historialliseksi, vaikka kyllä aiemmin ruotsalaiset historioitsijat Ericus Olai (1400-l.), Johannes ja Olaus Magnus (1500-l.) ja Johannes Messenius (1600-l.) tunnustivat Suomen muinaiskuninkaat, joista täytyi olla vielä 1400-1500-l. paljon perimätietoa. Suomalaisten vaikuttava osa Skandinavian varhaishistoriassa on haluttu kieltää, kun taas kaikkien aikojen suurimmalle Imperiumille jonkin sen dynastian suomalaisjuuret eivät ole ongelma. Merkittävä ero gentlemannikansan hyväksi. Loputtomiin ei todellista Pohjolan historiaa kyetä pimittämään Skandinaviassa ja Suomessakaan.

 

Minkä  verran  suomalaisverta  muissa  Euroopan  aatelisissa  kuin  Rurikin  suvussa?

 

Kun suomalaisia siniverisiä on levinnyt näin eri puolille Eurooppaa 1. vuosituhannella, olisi todella mielenkiintoista tietää, paljastuisiko tutkimuksissa heidän isälinjaansa vielä nykyisissäkin Keski- ja Länsi-Euroopan ruhtinas- ym. aatelissuvuissa, kuten Venäjälläkin. Erityisen kiintoisia olisivat tiedot Pohjois-Saksan, Hollannin, Tanskan, Norjan ja Englannin aatelisista, sillä niissä vaikutti saagojen mukaan suomalaisperäisiä ylimyssukuja. Mitä isälinjaa ovat Brandenburg-Preussin Hohenzollernien maakreivi-, herttua- ja kuningassuku, josta tuli kookasta väkeä ollut Saksan keisarisuku v. 1871 tai Hannoverin herttuasuku, josta haarautui kuningassuku Englantiin (1714-1910), johon kuului mm. kuningatar Victoria Britti-Imperiumin eläessä mahtinsa huippuaikaa? Tai Schleswigin – Holsteinin herttuasuku tai Hessenin maakreivi- ja myöhempi suurherttuasuku?

Entä Englannin lordisuvut, Hollannin, Belgian ja Pohjois-Ranskan herttua-, markiisi-, kreivisuvut? Niebelungien prinssi Siegfried (500-l. alussa) tuli lähteiden mukaan Hollannista. Entä Englannin nykyinen kuningassuku Windsorit, jotka Hannoverien jälkeen ovat hallinneet ”imperiumia, jossa aurinko ei laskenut koskaan”, mutta jonka aurinko on nyt laskenut? He ovat Sachsen – Coburg – Gotha – herttuasukua Saksista, mutta tuo osa heidän sukutaulustaan pudotettiin pois sota-aikana v. 1917, kun ei ollut ”in” korostaa heidän saksalaisjuuriaan, kun Saksa oli sodassa Englantia vastaan. Mielenkiintoinen historiatieto on sekin, että Windsorin kuninkaallisen linnan rakentamisen aloitti Wilhelm Valloittaja, jonka suku hallitsi Englantia v. 1066-1154 ja joka sanoi: ”Olen ylpeä, että voin sanoa kuuluvani Suomen muinaiskuninkaan Fornjotrin sukuun”.

Mikä lienee Kaarle Suuren (jättikokoinen) ja karolingien, Otto Suuren (Saksista) tai Luxemburgien herttuasuvun (1300-1400-l. se oli myös Saksan keisarisuku) geneettinen isälinja? He olivat Pohjois-Saksasta ja Kaarle valitsi keisarilliseksi pääkaupungikseen Aachenin Hollannin rajalta, ei Pariisia. Tanskan Fredrik I:stä polveutuva Holstein-Gottorpin herttuasuku oli Ruotsin valtaistuimella 1751-1818 sekä myös Venäjän keisarisukuna v. 1762-1917 nimellä Holstein-Gottorp-Romanov. Saksan keisari Wilhelm II oli sekä Hohenzollernien että Hannoverin sukua: hän oli Englannin kuningatar Victorian tyttärenpoika. Sachsen-Coburg-Gotha sukua olivat myös Belgian (v. 1831-), Portugalin (1853-1910) ja Bulgarian (1887-1946) kuninkaat. Kuninkaalliset ja aateliset pitävät identiteettinsä omana tietonaan – edes joidenkin em. sukujen ”Fornjotr -lähtöisyys” jää arvailuksi.

On selvää, että Pohjois-Saksan Völsungit ja Niebelungit, Tanskan Skjöldungit sekä lähialueiden (?) Ödlingit, Budlungit ja Bragningit ovat jättäneet melkoisen geneettisen jäljen Saksan aatelissukuihin ja niiden kautta muillekin tahoille. Olisi kiintoisaa tietää minkä verran Euroopasta löytyy Fornjotrin N1c1 -isälinjaista aatelia – vai ovatko nuo Hversu Noregr bygdist´in lisäämät dynastiat Fornjotrin sukupuuhun (Norjan ja Merikuninkaiden lisäksi) vain satuilua? Sillä olisi merkitystä kansalle, joka ”ei ole koskaan ollut mitään, vaan on saanut kaiken heilta”, kuten voittajat ovat opettaneet.

Vasta tullut tieto kertoo, että hyvin vanhana tanskalaissukuna pidetty Tanskanen – Danske onkin isälinjaltaan haploryhmä N1c1:tä, mutta Puolasta tulleen tiedon mukaan ei läheistä sukua Rurikille. Tämä vahvistaa sen, että Tanskassa kuten Norjassakin on ollut ikivanhastaan suomal. sukuja, kuten saagoista ilmenee. Niistä Tanskanen on jossain vaiheessa palannut takaisin Suomeen.

 

                      Kristinusko  Suomeen  paljon  ennen  Ruotsin  ns.  ristiretkiä

 

Unto Salo on arkeologisen, kielitieteellisen ja kansanrunojen todistusaineiston pohjalta osoittanut, että kristinusko on tullut Suomeen hyvin varhain: kauppiaiden ja frankkien kuninkaita palvelleiden palkkasoturien mukana Euran – Köyliön alueelle 500-l. lopulla (kristillisiä hautauksia Luistarissa 500-l. lopulta 1300-luvulle) ja muualle Länsi- ja Etelä-Suomeen seurakuntia hajalleen sinne tänne 800-l. alusta lähtien kauppiaiden ja palkkasoturien mukana Bysantista, josta tulivat sanat Raamattu, pappi, kummi, risti, suntio jne. (Salo: Risti ja rauta, 2005). 1000-l. koko Länsi-Suomessa vallitsi kristillinen hautaustapa. Piispa Henrikin ”lähetystyö” 1150-l. liittyykin siis Rooman ja Bysantin taisteluun Euroopan hengellisestä herruudesta ja osoittautuu yritykseksi saattaa Suomessa vallinnut ehkä enemmän Bysanttiin nojannut ”barbaarikristillisyys” Rooman verotus- ym. hallinnon alaiseksi. Suomalaisylimys Lallin (ruotsal. lähteissä frälseman, aatelismies), Köyliön kartanon isännän (Salo) ja ehkä sen ajan Kainuun kuninkaan kirveeseen tarttuminen oli onnistunut yritys viivyttää sitä. Lalli ja hänen vaimonsa Kerttu olivat kristittyjä nimiään myöten, eivät pakanoita, kuten Pyhän Henrikin surmavirsi propagoi: ”Lalli pahin pakanoista/ julmin Juudasten seassa”…

Vaikka Helsinki -vetoinen tiedeyhteisö on vähätellyt ja torjunut Salon tutkimustuloksia (Haggrén, Wessman ym.), niille on tullut yllättävää tukea. Arkeoastronomi Marianna Ridderstadin väitös tuli julki 3. 3. 2017: hän tutki yli 3000 hautaa Euran – Köyliön alueelta silmällä pitäen sitä, minkä suuntaisesti vainajat oli haudattu. Pakanallisissa hautauksissa vainajan jalat osoittavat hyvin usein syksyn Kekri -pyhäpäivän auringonnousun suuntaan, kun taas kristinuskon vakiintuessa suuntaus oli Pääsiäisen auringonnousun mukaan. Ridderstadin aineiston tulos on, että v. 850-950 välisenä aikana tapahtui Euran – Köyliön alueella ratkaiseva siirtyminen kristilliseen hautaukseen. Muu Länsi-Suomi on seurannut nopeasti perässä, vaikka pakanallinen hautaustapa säilyi paikoitellen vielä 1000-luvullakin kristillisen ohella, esim. Halikon Rikalassa.

Ns. I Ristiretki Pyhän Eerikin johdolla on legendaa, taustanaan korkeintaan joku Eerikin johtama ryöstöretki Suomeen 1150-luvulla. Eerik oli niin mitätön tekijä, että kun hänestä tehtiin pyhimystä ja väsättiin hänen kronikkaansa 1300-l. alkupuolella, niin hänestä ei muistettu/ tiedetty enää juuri mitään. Niinpä hänen elämäkertaansa harsittiin kokoon mm. lainauksilla Tanskan Knut Suuren ja Norjan Olavi Pyhän elämäkerroista! Eerik on ”tekemällä tehty Ruotsin kansallispyhimys”, koska Katolinen kirkkokaan ei ole koskaan julistanut/ tunnustanut häntä sellaiseksi. Ristiretkilegendaa on tarvittu vain Eerikin ”pyhittämiseen”. Jos hän olisi todella kristinuskon tuoja Suomeen ja maamme Ruotsiin liittäjä niin eikö ole todella kummallista, ettei hänelle ole pyhitetty yhden yhtäkään kirkkoa Suomessa, kun esim. Norjan Olavi Pyhälle on omistettu ainakin 12 kirkkoa maassamme, vaikka hän ei tehnyt tänne ristiretkeä? Eerikin ”virallinen asema” Suomessa ja Ruotsissa on bluffi. 1100-luvun lopulle oli lisäksi niin, että Sveanmaalla + Itä-Göötanmaalla oli yhteinen kuningas, kun taas Länsi-Göötanmaalla oli eri kuningas. Epäyhtenäinen Ruotsi oli niin heikko, ettei se kyennyt uhkaamaan Suomea. Päinvastoin vielä v. 1187 itämerensuomalaiset (karjalaiset + virolaiset?) tekivät hävitys- ja ryöstöretken Ruotsin Sigtunaan, surmaten mm. arkkipiispa Johanneksen.

Sen sijaan jaarli Birgerin ”ristiretki” (1249-50) oli karkea maamme valtaus ja alistaminen Ruotsin  yhteyteen. Suomi oli paavien suojeluksessa 1220-40-luvuilla ja paavi uhkasi jopa tietyllä pannalla Suomen uhkaajia, mutta kun Birgerin retki paavin valtuutuksen puuttumisesta huolimatta onnistui yli odotusten, paavi käänsi nopeasti takkinsa ja hyväksyi Suomen liittämisen Ruotsiin ja samalla tahtoi sitoa maamme kirkon tiukemmin Rooman yhteyteen kuin se oli aikaisemmin ollut. Turun piispa mainitaan Ruotsin ylimysten joukossa ensi kerrat vasta v. 1253 ja 1261 (Martti Linna, toim.: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, 1989). Asia olisi toisin jos Eerik olisi ollut Suomen valtaaja.

Muisto kristinuskosta ennen ruotsien tuloa lienevät kansanrunoissamme säilyneet erikoiset säkeet: Vaka vanha Väinämöinen/ ajoi kirkkohon kivasti/ yli muista ylpeistä/ ohi muista rohkeista/ rikkoihe reki runolta/ jalas taittui laulajalta/ kivisellä kirkkotiellä… (Jaakkola 1935, s. 448). Ruotsien aikana ylpeä/ rohkea esiintyminen ei Suomen johtajilta onnistunut, he olivat päässeet hengestään! Niinpä runoissamme voi olla säilöttynä enemmän todellista historiaamme kuin on uskottukaan.

 

Rurikin  suvun  suomalaisuus  perusteluna  Venäjän  valtapyrkimyksille  Suomessa!?

 

Keisarinna Katariina II poisti jostain syystä 1700-l. lopulla suomalaisten osuutta käsitteleviä kohtia Venäjän kronikoista. Silti niihin jäi kylliksi vihjeitä, jotka tukevat saagojen tallettamia tietoja. Eräs kronikkatieto viittaa siihen, että Venäjän pyrkimys laajentua Suomeen jo ristiretkiajalla perustui siihen, että alkuaan Suomesta lähteneellä Rurikin suvulla olisi muka ollut perimysoikeus Suomen ja Karjalan kuninkuuteen, kun nuo kuningassuvut kävivät ilmeisesti kuolinkamppailua jo 1100-luvulla (Veli-Pekka Kortelainen). Tämä selittää melkoisesti Venäjän myöhempiä (ja tulevia?) pyrkimyksiä laajentaa valtaansa Suomeen, hallitsihan Rurikin suku Venäjää 1600-luvulle asti. Siis n. 740 vuotta eli paljon kauemmin kuin noin 300 vuotta hallinneet Romanovit.

 

Aineksia  on  koossa  esihistoriamme  paradigman  vaihtoon

 

On siis aineksia esihistoriamme paradigman vaihtoon. Fornjotrin sukuisen kuninkaan Torron hauta Laitilassa näyttää olevan fakta (Salo: Ajan ammoisen oloista, SKS 2008), samoin häneen liittyvät Etelä-Suomen maantieteelliset nimet. Vaikka hän olisikin tullut Gotlannista (kuten Salo arvelee), siellä oli vielä 300-l. suomalaisen alkuasutuksen pohjalta vahva geneettinen suom. osuus (vieläkin 8%), niin että hän edusti sitä (N1c1) tai oli Suomesta aiemmin Gotlantiin muuttanutta Fornjotrin sukua. Tai sitten saagassa Gotlanti on turmeltuneessa muodossa ja sen pitäisi olla Jotland, kuten rinnakkaisessa saagatekstissäkin (Fundinn Noregr), jossa se tarkoittaa selkeästi Suomea ja Kainuuta eli Jotunien/ Jättiläisten maata, eikä Gotlantia. Geenitutkimus vahvistaa saagoissa 1000 v. olleen tiedon, että Suomen muinainen kuningassuku on levinnyt moniin maihin. Historiamme rinnastuu Andersenin satuun: ankkalauman nokkimaksi joutunut ”ruma ankanpoikanen” osoittautui lopulta joutseneksi, tässä tapauksessa Suomen Joutseneksi, joka oli muinaissuomalaisten pyhä lintu kotkan ja käen ohella.

Suomalaisten kollektiivisessa muistissa on säilynyt hämärä kuva menneestä kuningas-ajasta. Paavo Cajanderin ”Vapautettu kuningatar” kuvastaa sitä, samoin kalevalaiset sankarirunot: eivät niiden nimihahmot esiinny muiden hallitsemina vasalleina, vaan vapaina ja itsetietoisina ylimyksinä, Eino Leinon runous, Mika Waltarin romaanitkin. Varsin monessa niistä kuningasajatuksena (Waltarin muistomerkki Helsingissä!) on kuvata erilaisiin kohtaloihin joutuneiden kuninkaanpoikien, joista Johannes Angelos oli keisarisukua, totuuden- ja identiteetinetsintää. Eikö ongelmamme ole jo kauan ollut sen etsintä, ketä oikein olemme ja mistä olemme tulleet: Tvärminnen, Lammin ja Säätytalon suomalaisten juuria tutkineet monitieteiset symposiumit (1980, 1997 ja 1999) sekä Turun ja Oulun Roots kongressit (1997 ja 2000) jne. ”Kuningasajatus” menneisyydestämme on ollut hukassa.

 

Pitkän  alistushistorian  aiheuttamaa  kansallista  traumaa  olisi  käsiteltävä

 

Pitkä alistushistoria on kasvattanut Suomen kansan johtajineen rähmällään oloon niin itään kuin länteenkin päin. Idän vielä ymmärtää, mutta miksi Ruotsin ja myös Suomen ruotsinkielisten edessä? Klaus Flemingin petoksen kautta ansaan joutuneiden talonpoikien hävittyä nuijasodan (1590-l.), raskaat sotaväenotot 1600-1700-l. Suomen kannalta melko älyttömissä Ruotsin suurvaltasodissa, jotka johtivat lukuisien maatilojen joutumiseen kruunulle maksamattomien verojen takia miesten kaaduttua sodissa ja samalla ruotsalaisen aatelin lihomiseen Suomessa, kun takavarikoituja maita jaettiin heille (osin tätä tietä syntyivät Etelä-Suomen mahtavat kartanot), koko kansan heitteillejättö 1690-luvun nälänhädän ja ison vihan aikana ovat murtaneet suomalaisten uskon oikeudenmukaiseen hallintoon johtaen kansan hyväksymään pakon edessä hallitsijain mielivallan. 1700 -luvulla osa ruotsalaisista virkamiehistä ajoi suomenkielen hävittämistä/ koko kansan pakkoruotsalaistamista. Käskytykset Ruotsista tulivat satojen vuosien ajan maassamme asuneen ruotsinkielisen virkakunnan ja hallinneiden säätyjen kautta. Tuo oppi meni niin selkäytimeen, että kun RKP teki 1990-luvulla esityksen koko maan kattavan kaksikielisyyden toteuttamisesta, asiaa ei missään vaiheessa kysytty suomenkieliseltä enemmistöltä, joka kuitenkin ”maksaa viulut”, vaan laki vietiin läpi 5 %:sen kansanosan muutaman johtajan (röyhkeimpänä asian ajajana silloinen kansanedustaja ja Svenska Finlands (!) Folktingetin puheenjohtaja Henrik Lax) tahdon mukaan. Maan hallitus, eduskunta ja media olivat liikuttavan yksimielisiä tästä Euroopan älyttömimmästä ja kansan enemmistön (93%) oikeuksia polkevasta (olla osaamatta virka- ym. kielenä pienen historiallisen vähemmistön kieltä maailman ainoassa suomenkielisessä maassa) kielilaista.

Suomalaisissa on hyvin syvällä Pavlovin koirakokeiden ”ehdollinen refleksi”: kun signaali tulee tietyltä taholta, siihen vastataan opitulla tavalla, vaikka se olisi täysin omien etujemme vastaista. Aivan kuin oman edun ajaminen tai edes sen ääneen sanominen olisi majesteettirikos, vaikka tuo majesteettiside katkesi jo 200 vuotta sitten! Mikään media ei tee tutkivaa journalismia siitä, kuinka kallista on ylläpitää kahta maan kattavaa virallista kieltä sen sijaan, että ruotsi olisi virallinen kieli vain alueilla, missä heitä on enemmistö tai 20%:iin yltävä vähemmistö. Sellainen käytäntö on EU:n alueella ja YK:n suosituksissa. Helsinki, Espoo, Turku ja suomenkielinen Suomi vapautuisivat kaksikielisyyden pakkopaidasta. Maailman ainoassa suomenkielisessä maassa isännän ääntä kieli- ja monissa muissakin asioissa käyttävät edelleen valloittajakansan jälkeläiset, jonka ”säätyläisistä” tosin suku- ja geenitutkimuksen mukaan 65-70% on juuriltaan suomalaisia, jotka ruotsalaistuivat pyrkiessään valtapiireihin. Vain runsas 20% on ruotsalaislähtöisiä (Ilkka Raunio: Adlercreutzeista Österbladheihin, Tammi 2000). Prof. Erik Söderblom sanoi HS-foorumissa, että ”suomalaisilla on keskiajalta asti periytyvä alamaisuuden ja oman totuuden kieltämisen asenne sekä tarrautuminen yhteen totuuteen”, mutta jätti sanomatta, että juuri ruotsalaiset ovat sen vamman meihin iskeneet. Terapeutti Tommy Hellsten sanoo itsetuntotraumaamme ”suomalaisuuden häpeäksi” pohtimatta, mistä se on peräisin. Tietysti siitä, että kansa on nujerrettu moneen kertaan: Birgerin maanvaltaus, vesilahtelaisen Daavidin kapinan kukistaminen 1400-l., Nuijasota 1590-l. ja suom. sivistyneistön ruotsalaistaminen 1600-1700-l.. Karkein ottein he osoittivat olevansa bättrempiä.

On selvää, että sen alku on Ruotsin vallan ajassa: kansa alistettiin ja sen oikeustajua loukattiin niin monta kertaa, että siitä tuli ”kyllin nöyrää”, mutta samalla se alkoi halveksia itseään, kun ei kyennyt karistamaan nöyryyttäjiä niskastaan. Itsehäpeää lisäsi vielä se, että ruotsien maanvaltausta edeltänyt itsenäisyytemme aika, josta sankarirunomme ovat kaukainen kuvajainen, mitätöitiin ja korvattiin opetuksella (voittajat kirjoittavat historian!!), että Suomi oli ”metsäläisten maa”, johon ruotsit toivat sivistyksen ja kristinuskon, josta on syytä olla heille kiitollisia ja alamaisia! – Venäjän vallan aika ei traumaa selitä, sillä silloin saimme autonomian hallintorakenteineen: se loi perustaa itsenäisyydelle. Sortokaudet olivat vain lyhyt jakso autonomian lopulla.

Pakkoruotsi on muistutus Ruotsin vallan ajasta: yli 90%:n enemmistön virkamiesten on kyettävä palvelemaan pientä vähemmistöä heidän kielellään periaatteessa myös suomenkielisillä alueilla. He tulivat tänne 1200-l. palveltaviksi, eivätkä palvelemaan ja sama kaiku on askelten edelleen. YLE:n budjetista ruotsinkieliset ohjelmat haukkaavat 20%, vaikka heitä on vain 5%. Heidän ylioppilaistaan 49%  pääsee yliopistoihin/ korkeakouluihin perustuslain yhdenvertaisuuspykälää rikkovien heitä suosivien valintakriteerien takia, kun suomenkielisten osuus on n. 30% jne.!! Nämähän ovat heidän ikivanhojen privilegioidensa jatkamista myös nykyajassa eikä kukaan valtiotasolla kyseenalaista, onko se oikein ja nosta ”kissaa pöydälle”. Kansa johtajineen on oppinut läksynsä liian hyvin: se on edelleen niin ”nöyrää”, ettei tartu toimeen, vaikka sen vallassa olisi demokratian keinoin muuttaa lakeja ja käytäntöjä niin, että ne tekisivät lähes 1000 vuoden jälkeen oikeutta maan (saamelaisten ohella) ainoalle alkuperäiskansalle. Kyse täytyy  olla vakavasta traumasta, joka estää näkemästä ja ajamasta omia oikeuksiamme, vaikka muiden sorrettujen oikeuksia on ajettu eri puolilla maailmaa mm. presidentti Tarja Halosen ja Martti Ahtisaaren toimesta YK:ta ym. areenoita myöten. Mitä se kertoo johtomme tilannetajusta? Muiden asioita ajetaan, ei omia!

Nyt vertaudumme ikävällä / nöyryyttävällä tavalla Britannian, Ranskan, Espanjan ja Portugalin ent. siirtomaihin Afrikassa, Lat.-Amerikassa ja Intiassa, missä entisten siirtomaaisäntien kieli on yhä virallinen. Mutta nuo kielet ovat suuria kulttuuri- ja maailmankieliä satoine miljoonine puhujineen, kun taas ruotsi on yhtä mitätön periferiakieli kuten suomikin. Ja mikä onkaan Afrikan ym. entisten siirtomaiden teknologinen ja sivistyksen taso Suomeen verrattuna? Vertailu paljastaa niin viiltävän epäsuhdan, että valtion olisi oikaistava historiasta juontuva vääryys.

Kuvaava esimerkki maamme kansanosien arvojärjestyksestä on J. L. Runebergin lausunto Elias Lönnrotista: Siinä vasta mies, niin viisas mies. Jumala yksin tietää miten niin viisas mies on voinut syntyä kokonaan suomalaisista vanhemmista!! Nykynormien mukaan sanat ovat karkean rasistinen ilmaus suomalaisista. Runeberg ei siis ansaitse Suomen kansallisrunoilijan arvonimeä suomalaisten peitellyn, osin avoimenkin vähättelyn ja halveksunnan takia. Hänen suomalaisten kuvauksensa on ulkokohtaista, ulkopuolisen tarkkailijan työtä. Eino Leino näki asian aivan oikein lehtiartikkeleissa ”Vänrikki Stoolin tarinat” (1907) ja ”Runeberg -päivän vietosta sananen” (1908): Kodin suuret klassikot: Eino Leino 3, 1990. Aleksis Kivi ja Eino Leino kuvaavat suomalaisia ihan eri tasoisesti ja aidosti, kansallisuuden sisältä käsin. Tähän kiinnitti huomiota jo Viljo Tarkiainen monografiassa Kivestä v. 1915. – Valtionhoitaja Mannerheim taas epäili suomalaisen miehen kykyä johtaa maata, kun K. J. Ståhlberg voitti hänet 1. presidentinvaaleissa. Tällaisia kuvia on ruotsien pitkäaikaisesta rasistisesta asenteesta suomalaisia kohtaan, joka on jättänyt meihin syvät jäljet. No, Mannerheim oli tosin saksalaista, eikä ruotsalaista sukua.

Sillä asenteella on todella pitkät juuret Tapio Tammisen  v. 2015 Tietofinlandian voittaneen kirjan ”Kansankodin pimeämpi puoli” (3. p. 2015) mukaan. Joh. Magnuksen teos 1620 ja Olof Rudbeck 1670-l. lähtien esittivät Ruotsin ylivertaisuutta korkeakulttuurin syntypaikkana, Rudbeck jopa, että Atlantiksen kulttuurikin kukoisti Ruotsissa. Saksal. Schlegel -veljesten vanavedessä historioitsija Geijer alkoi korostaa arjalaisuutta kulttuurin luojina v 1811 lähtien. Ranskal. Gobineaun ”Rotujen epätasa-arvoisuudesta” -teos 1854 ja Darwinin ”Lajien synty” 1859 nostivat rotuopit ja haaveilun arjalaisista korkeimpana rotuna uskonnolliselle tasolle Ruotsissa (Viktor Rydberg). Freudenthalin Vikingen -julkaisu toi uudet rotuopit heti myös Suomeen, jolloin suomalaisten vähättelyyn liitettiin vielä rotukysymys: ”koko- tai puolimongoleina” olimme arjalaisia alempiarvoisia, skandinaavisen ääriarvion mukaan Afrikan mustien, Aasian mongolien, romanien ja juutalaisten ohella rotujen pohjasakkaa!! Kun tämä arvio tuli kauan hallinneen herrakansan taholta ja jatkui yli 100 vuotta (rotuhygienian toimet lopetettiin Ruotsissa vasta 1970-l.), niin kenenkään ei tarvitse ihmetellä sitä itsetuntotraumaa, joka suomalaisia on painanut. Tähän asti mikään taho Ruotsissa tai Suomessa ei ole tunnustanut saati pyytänyt anteeksi suomalaisten kohtelua.

Eräs vuosien 1914-22 sotasurmaprojektin jäsen sanoi ”punikkeja” kansalaissodan kenttäoikeuksissa tuominneista ja teloittaneista valtaosan (ehkä 2/3) olleen ruotsinkielisiä. Jos se ei ilmennä rasismia, niin mitä sitten? Australian hallitus pyysi aboriginaaleilta anteeksi historian aikana heille tehtyjä vääryyksiä, samoin ristiretkeläiskansojen kristittyjen edustajat pyysivät vuosituhannen vaihteessa esi-isiensä rikoksia anteeksi Lähi – Idän muslimeilta ja juutalaisilta. Milloin saamme kuulla samaa Ruotsilta ja Suomen ruotsinkielisiltä, aihetta olisi paljon 750-v. ajalta? Ennen sitä välimme heihin eivät ole rehellisellä ja toisiaan kunnioittavalla pohjalla. Asennemuutosta auttaisi sen paljastus, että esihistoriamme on vääristelty ja palvellut vain Suomen alistamista.

Runebergista vielä: hän on täysin sopimaton Suomen kansallisrunoilijaksi, johon hänet nostettiin v. 1848 (Vänrikit) lähtien sivistyneistössämme täysin yliedustettuna olleiden ruotsinkielisten toimesta, harvalukuisen suomenk. sivistyneistön nyökytellessä. Runeberg ei osannut suomea nimeksikään, eikä kirjoittanut mitään sen maan kielellä, jonka ”kansallisrunoilijaksi” hänet nostettiin! Voiko olla enää kornimpaa? Jos Suomen sivistyneistö ei olisi niin nössöä, tilanne olisi korjattu jo aikoja sitten: onhan meillä ”rikkain ja väkevin lyyrinen kyky, jonka Suomi on synnyttänyt” (Viljo Tarkiainen v. 1934), nimittäin Eino Leino. Kansan syvät rivit ovat aikoja sitten havainneet ja vahvistaneet hänet todelliseksi Suomen kansallisrunoilijaksi: v:sta 1973 lähtien Leinon erilaisia runovalikoimia on julkaistu markkinaehtoisen kysynnän perusteella yli 130 painosta!! Samaan aikaan Runebergin runoja on julkaistu, uusien käännösten tekohengityksestä huolimatta vain 10-20 painosta. Aiempi Vänrikkien ”suursuosio” perustui painoksiin kouluja varten, joita otettiin yli 70 vuoden ajan 1880-1950-luvuilla. Muista runoilijoista v:n 1973 jälkeen V. A. Koskenniemen runoista on 5-10 painosta, samoin Otto Mannisen, Yrjö Jylhän, Uuno Kailaksen, Katri Valan, Saima Harmajan, P. Mustapää/ Haavion ja Aaro Hellaakosken runopainokset jäävät reilusti alle 10:een. Eivätkä modernistitkaan oikein vedä: Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken runopainokset v:n 1973 jälkeen jäävät alle 10:een. Niinpä kansa on osoittanut vastoin sivistyneistön Runeberg -kumarteluaa, ketä se pitää Suomen kansallisrunoilijana. ”Kyllä kansa tietää”!

Suomalaisilla on rikkaampi kansanrunous kuin germaaneilla tai slaaveilla. Runoushan jos mikä on kulttuuria. Suomi on ulkomaalaistenkin mielestä musiikin suurvalta. Urho Kekkonen (Etyk 1975) ja Martti Ahtisaari ovat olleet kansainvälisiä huippupoliitikkoja. On eri taidelajien huippuja: Jean Sibelius, jonka huomattava englantilainen musiikkikriitikko asetti Ludwig van Beethovenin ohella huomattavimmaksi sinfoniasäveltäjäksi kautta aikojen; Akseli Gallen-Kallela, Aleksis Kivi, Eino Leino, Eliel Saarinen, Alvar Aalto, Joonas Kokkonen, Aulis Sallinen, Einojuhani Rautavaara, Kaija Saariaho, Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste, Osmo Vänskä, Sakari Oramo… On myös Nokia, maailman suurin matkapuhelinvalmistaja 1998-2011, tosin nyt pienentyneenä, ja maailman suurimmat Genesis-luokan risteilyalukset on rakennettu Turussa.

Tasapainon vuoksi: eikö jotakin ole voinut olla muinaisuudessammekin? Jo Väinämöinen kehaisi Pohjolan matkallaan Pohjan Akalle laivanteon taitojaan: ”Lie ei maassa maailmassa/ mointa laivan laatijata/ vertoani veistäjätä”. Entäpä jos Niebelungein laulun ja Wagnerin Niebelungin sormuksen Siegfried oli suom. Fornjotrin sukua, johon saaga viittaa? Entä Rurik, Vladimir Suuri, Aleksander Nevski, Dimitri Donskoi, Iivana III Suuri, Iivana IV Grosnyi, ehkä Boris Godunovkin, Vladimir Putin (Tverin Karjalasta) – geneettisiä suomalaisia! Tai USA:n H. W. Bush ja George W. Bush, joka sanoo sukunsa tulevan Ruotsin Delawaren siirtokunnasta (per. v. 1638)? On tutkittu, että 80% Delawareen komennetuista lähti Ruotsin suomalaismetsien alueelta Värmlannista, Taalainmaalta jne. sekä Savosta ja muualta Suomesta! Bushit ovat 80%:n todennäköisyydellä geneettisesti suom. sukua. Erään sukututkimuksen mukaan he ovat Halttusten sukua, lähtöisin Rautalammilta. Totuus voi joskus olla taruakin ihmeellisempi. – Soli Deo Gloria – yksin Jumalalle kunnia.

Historiatiedeyhteisön on aika ryhdistäytyä ja kaivaa esiin todellinen 1. vuosituhannen historiamme, sen alistamiseemme tarkoitetun väärän ”historian” alta, jonka ruotsit loivat 1600-1700-luv. lähtien. Se antaa meille oikean oman identiteetin, eikä ”puolisveduidentiteettiä”, jota meille niin kauan on tyrkytetty. Sillä olisi käänteen tekevä vaikutus myös itsetunnollemme. Miksi tiedeyhteisö ei toimi?

 

Kangasalla  27. 10. 2014  (täydennetty  v. 2015-17)

Arto Pöllänen